Gojira – L’Enfant Sauvage
Viime jaksossa tapahtunutta:
Vaikka suureksi epäonneksemme Gojiran uusin EP katosi heidän tietokoneidensa kaaduttua bittitaivaan tuuliin, oli yhtye kuitenkin vaihtanut juuri hyttiä vanhan levy-yhtiönsä paatista suuren Roadrunner Recordsin huippuristeilijälle ja olivat kiertämässä maailman kolkat mm. Sonispheren kelkassa sekä puskenut uutta muhkeaa live-DVD –boksia, maailman metallilasten ihmeteltäväksi. Samalla heidän uusi albuminsa nosti likaista, mutta vapaata villin lapsen päätään esiin. Ja nyt, kauden jännittävä loppuhuipennus on täällä, kantaen jaksonimeä ”L’Enfant Sauvage”, Elefanttimakkara! Eikäkö…
Sylissäsi pitäisi nyt maata Gojiran uutuuslevyke, jonka voitkin pistää siitä pyörimään ja tehdä omat ontuvat johtopäätöksesi sen annista, samalla haukkuen muiden mielipiteet typeriksi. Jos on nyt päässyt käymäänkin niin, että lueskelet tätä arvostelua yrittäessäsi tehdä päätöstä siitä, haluatko tämän kuuman vadillisen musisointia syliisi, niin anna minun toki kertoa hieman omia näkemyksiäni albumista. Ne auttavat sinua, jos koet asiat täsmälleen, kuten minä havaitsen maailmaa. Silloinkin jäät raapimaan päätä, sillä tämä ei olekaan mikään suussa itsestään sulava liuskanen kalmankatkuiselle suullesi. Tosin loppupeleissä, tämän yhtyeen ollessa kyseessä, ei niin pitänytkään olettaa.
Levy lähtee liikkeelle tutulla Gojira-otteella. ”Explosia” on tasaisesti liikkuva odotuksesi tieltään pyyhkäisevä ilmestys. Sen jälkeen onkin levyn nimikko- ja musavideokappaleen vuoro, joka onkin sitä helpoiten lähestyttävää Gojira-materiaalia, liikkuen ilmavasti pääsi päällä ja voit vain ihastella niskat kipeiksi sen ylilentoa. Tämän jälkeen sitä helposti olettaa albumin olevan yhtä hittipoppiparaatia alusta loppuun. Tämäkin hipinretale oletti asian olevan niin kuunnellessaan haastattelullisen yhtyeen mietteitä ja selvennöksiä, miltä tämä albumi tulisi kuulostamaan. Vai kuuntelinko sormien välistä taas? Mitä edes nyt yritän oikein sanoa?!
Albumi ensi kuulemalta onkin siis hankalasti lähestyttävä. Toki kaikki tuntuu heti kivan groovaavalta ja melko suoraviivaiselta, mutta silti musiikki on erittäin mieltä vaivaavaa, päällekäyvää, rosoista, taiteellista ja korkealentoista. Kuten yhtye onkin alkuajoistaan lähtien muovannut itsensä kuuloista, uniikkia saundiaan, on nytkin riffit, rytmit, melodiat, runttaukset, grindipaahdot ja hyvänä pitelyt pienistä vivahteista, aina suuriin maalailuihin, kovasti kummaa kuultavaa nykyaikaiseen moderniin metalliin verrattuna. Jotkut musiikilliset ratkaisut kuulostavat aluksi jopa typeriltä, mutta jollain tavalla ne vaan lopulta sujahtavat paikoilleen näppärästi tähän soppaan, aivan kuin ei niitä muuten olisi voinutkaan sinne pistellä. Tutut täppäilyt ja pick slidet riffeissä, piruja seinille teknisyydellään mäiskivät mutta silti vaivattoman kuuloiset rumpaloinnit ja Joe Duplantierin karjunnat soivat niin, että yhtyeen tunnistaa jo kilometrien päästä – ihan silkkaa Gojiraa siis, mutta taas hieman edistyneempää sellaista.
Kuuntelukertojen kasvaessa kappaleista lopulta löytääkin omat helmensä ja huippukohtansa. Pian nimikkorallin rinnalle löytyy muitakin ykköshetkiä. ”Liquid Fire”, ”Mouth Of Kala”, ”The Gift Of Quilt”, ”Pain Is A Monster” ja levyn slovari ”Born In Winter” ovat jokainen omalaatuisia ja ehdottoman laadukkaita Gojira-ralleja. Albumilla ei hukkaosumia ole. Kenties toivoin ”The Fallin” tilalle jotain eeppisempää levyn loppurypistystä, kun tuo jää vähän velton oloiseksi. Muuten en voi kuin ihastella tätä kaikkea.
Mainos päättyy
Albumin sanoitukset jäävät päällisin puolin miettimään ja fiilistelemään vapauden tarkoitusta ylipäätään. Vapauden kuulee jo ihan musiikkipuoleltakin bändin tehdessä niin kuin haluaa piittaamatta yleisistä normeista. Yhtyeellä on tuntunut olevan välillä liiankin kova tarve olla turhankin kokeileva kynäillessään kappaleitaan, jolloin varsinkin yhtyeen vanhemmille levyille tuntui eksyneen muutamia skippailtavia täytekappaleita. Mutta kuten yhtyeen suosiokin on noussut tasaisen varmasti, on myös albumien ja musiikin laatu kasvanut. Edelliselle ”The Way Of All Flesh” -albumilleen he löysivätkin sellaisen tasapainon, ettei levyltä juurikaan heikkoja kohtia löydä. Siitä löytää koko ajan uusia juttuja eikä ajan hammas siihen pääse tarraamaan. Samoin näen käyvän ”L’enfant Sauvagenkin” kanssa. Se on oikeastaan yhtä loistelias kuin edeltäjänsäkin, mutta Gojira itsessään on taas entistä ehompi.
Sitä helposti olisi voinut parin kuuntelukerran jälkeen tyytyä pettymykseen, mutta asiat muuttuivatkin ajan myötä päälaelleen. Tällä hetkellä ”Villi Lapsi” kuulostaakin lähes täydelliseltä, jonka täyttä arvoa en osaa edelleenkään loppuun asti sisäistää ja havainnollistaa. Edelleen jää silti tunne siitä, että Gojiran täyttä potentiaalia ei vieläkään ole saatu täydellisesti esiin, tai sitten vain vaadin liikaa. Hyvä on kait jättää tilaa edistykselle. Gojira ei ole kenties vieläkään tehnyt parasta levyään, vaan on koko ajan tulossa siihen. Jos ”progressiivisella” musiikilla tarkoitetaan nyt sitä edistyksellistä, kokeilevaa ja uudistusmielistä, Gojira on juurikin sitä.
9/10
Kappalelista:
01. Explosia
02. L’Enfant Sauvage
03. The Axe
04. Liquid Fire
05. The Wild Healer
06. Planned Obsolescence
07. Mouth Of Kala
08. The Gift Of Guilt
09. Pain Is A Master
10. Born In Winter
11. The Fall
Mainos päättyy
Kirjoittanut: Ville Syrjälä