”Goottirockin hyytävä ensipuhallus” – Klassikkoarvostelussa Bauhausin 40-vuotias debyyttialbumi ”In the Flat Field”
Englannin Itä-Midlandsin Northamptonista tulevaa Bauhausia pidetään kenties goottirockin ytimekkäimpänä pioneeriyhtyeenä. Paikalliset nuorukaiset Daniel Ash (kitara ja saksofoni), Peter Murphy (laulu ja muut satunnaiset instrumentit), Kevin Haskins (rummut) and David J. (basso) aloittivat soittamisen kotikaupungissaan vuonna 1978. Yhtye perustettiin Ashin ja David J. (Haskinsin) vastikään hajonneen Crazen raunioille.
Yhtyeen biisinteon vastaava ja taiteellinen johtohahmo Daniel Ash kysyi Murphyä alun perin mukaan, koska Murphy oli vampyyrimaisen luisevan ja solakan lookkinsa myötä täydellisen näköinen tummanpuhuvan rockyhtyeen keulakuvaksi. Uusi yhtye nimettiin David J.:n ehdotuksesta ensialkuun Bauhaus 1919 Saksan Dassaussa sijaitsevan samannimisen taidekoulun ja sen perustamisvuoden mukaan. Bauhaus 1919:n ulkoisesta habituksesta ja soundista kumpusivat alkukantainen kolkkous, pimeys ja psykedeelisyys dub-, ska- ja glam-vaikutteilla. Samalla sen pirtaan kuuluivat myös avantgardistiset taiderockin elementit.
Mainos päättyy
Yhtye soitti ensimmäisen keikkansa uudenvuodenaattona vuonna 1978 naapurikaupunkinsa Wellingboroughin Cromwell Pubissa. Ainoastaan kuuden viikon olemassaolon jälkeen yhtye suuntasi demottamaan viisi ensimmäistä kappalettaan. Noiden kappaleiden joukossa oli yhdeksänminuuttinen, yhtyeen ensisinglenä elokuussa vuonna 1979 julkaistu ”Bela Lugosi’s Dead”. Yhtyeen nimi lyhennettiin pelkäksi Bauhausiksi ennen debyyttisinglen julkistamista. Single saavutti valtavaa kulttisuosiota uuden aallon ja post-punkin piireissä pysyen Brittien independent-julkaisujen listalla kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen.
Myös rockin uusia tuulia haistellut BBC 1:n radiotoimittaja John Peel innostui Bauhausin hyytävän tyylikkäästä soundista ja pyysi yhtyettä äänittämään livesession Peel Sessions -nimiseen radio-ohjelmaansa, joka lähetettiin radiosta tammikuun 3. vuonna 1980. Ohjelmassa yhtye esitti muun muassa erääksi sen vetovoimaisimmaksi raidaksi nousseen T-Rex-coverin ”Telegram Sam”.
Yhtyeen ensimmäisissä harjoituksissa Murphy kirjoitti yhdessä yhtyeen muun miehistön kanssa kiihkeätempoisen shamanistisella kompilla etenevän ja vääntyneen kirkuvaan kitarointiin perustuvan ”In The Flat Field” -biisin. Vajaata kahta vuotta sitä myöhemmin yhtyeen debyyttialbumi tuli rakentumaan tuon Murphyn dramaattisesti tulkitseman kappaleen ympärille.
Peel Sessioiden aikoihin brittiläinen 4AD-levy-yhtiö signasi Bauhausin ja teki sen kanssa levytyssopimuksen debyyttialbumin tekemisestä. Kolmekymmentä keikkaa kattaneen kiertueen päätteeksi yhtye aloittikin yli puolen vuoden ajan periodeittain kestäneet debyyttialbuminsa studioäänitykset Southern Studiosissa Lontoossa. Bauhausilla oli jo lähtökohtaisesti tarkka visio siitä, miltä sen ensilevy tulisi kuulostaa, mistä johtuen nelikko ei huolinut yhtyeen ulkopuolista tuottajaa albumia tuottamaan.
Albumin äänitysten lomassa alkuvuodesta 1980 4AD julkaisi yhtyeeltä kaksi 7″-singleä, ”Dark Entities” ja ”Terror Couple Kill Colonel”, jotka myöhemmissä ”In The Flat Fieldin” cd-painoksissa julkaistiin bonusraitoina.
Mainos päättyy
Albumin avaava kolkko mutta houkuttava ”Double Dare” nousi vuosien mittaan erääksi goottirockin ikonisimmista kappaleista. Yhtye yritti äänittää kappaletta studio-olosuhteissa muttei mielestään onnistunut puristamaan sille samaa intensiteettiä kuin 4. joulukuuta vuonna 1979 äänitettyyn Peel Sessions -versioon. Albumin avausraidaksi jätettiinkin kyseisen kappaleen liveversio. Stereokuvan eri laidoille sijoitetut Haskinsin robottimainen tom-rumpujen jyske ja Ashin miltei metallisia sävyjä saava, uhkaavasti toistuva yhden kitaran kielen bendauksen varaan rakentuva riffi toivat helposti mieleen aikalaisensa, Martin Hannettin tuottamat Joy Divisionin kolkoimmat teokset – ainoastaan sävellyksellisesti astetta jyrkempänä ja synkempänä.
Albumin primitiivisen vaikuttava nimibiisi seuraa toisena. Ashin tarkoituksellisen epävireisesti räimimän avosointukierron säksättävän post-punk-rytmityksen sekaan ujuttava ska-vivahteisen kertosäkeen ja grungen esiasteelta vaikuttavan väliosan omaava ”A God In An Alcove” on eräs albumin eriskummallisimmista biiseistä. Selkeimmin perinteisemmän glam-viitteisen riffirockin ja David J.:n kahdessa oktaavissa pumppaaman disko-funk-basson varassa toimiva, Ashin puhaltamilla neuroottisilla saksofonitrilleillä kuorrutettu ”Dive” jatkaa albumin viihteellisempää linjaa.
Yksi albumin hienoimmista biiseistä, Murphyn tunteikkaasti laulama ja Ashin kauniisti puolisärötetyllä kitaralla näppäilemä säännöllisten syntetisaattorisuhahdusten ja noitarumpujytinän rytmittämä ”Spy In A Cab” tuo puolestaan mieleen varhaisen Siouxie And The Bansheesin. Kappaleen kaoottisen meluisassa kitarasoolossa on jotain samaa outoa viehättävyyttä kuin Tom Morellon epätavanomaisissa ja ylistetyissä kitarasooloissa hänen Rage Against The Machinen aikoina.
Murphyn mielestä musiikkilehdistön harrastama Ashin kitaroinnin ja kappaleiden teon vertaaminen Iggy Popin ja David Bowien teoksiin eivät pitäneet paikkaansa. Hänen mielestään Ashin musiikillinen lähestymiskulma Bauhausin säveltaidetta kohtaan muistutti enemmänkin legendaarisen brittikitaristi- ja multi-instrumentalisti Mick Ronsonin (muun muassa Van Morrison, Bowie, Lou Reed, Bob Dylan ja Ian Hunter) mentaliteettia ja aikaansaannoksia.
Mainos päättyy
Robottimaisen narisevalla soundilla neljän kirskuvan soinnun kitarariffiä junnaava, goottihuntuun puettu loungemusiikkiteos ”Small Talk Stinks” on kuin tehty David Lynchin hämärimpään elokuvaan – vuosikymmen tai kaksi etuajassa. Gary Glitterin kiiltäväpintaisen yksinkertaisesta glam-hittiriffin tyyppisestä kitaroinnista kaoottisen kurnuttavaan kakofoniarokettiin sukeltava ”St. Vitus Dance” pysyy kasassa pelkästään Haskinsin pelkistetysti jyskyttävän kompin ja Murphyn teatraalisesti artikuloidun laulusuorituksen ansiosta. David J.:n painostavalla, laskevalla bassoriffillä etenevä synkistely ”Stigmata Martyr” on kuin esiaste Sielun Veljien ensimmäisen livealbumin maaniselle ja meluisalle riuhtomiselle.
Yhtye hyödyntää albumin painostavassa päätösraidassa ”Nerves” jopa Black Sabbathin kaltaista doomahtavaa voimariffiä ja kaoottisen kabareemaista pianokiertoa. Dramaattisuuden rajoja vokalisoinnissaan kokeilevan Murphyn maanisessa väliosassa voimistuen toistama hokema ”Nerves like nylon, nerves like steel…” toimii erinomaisesti albumin kliimaksina. Biisin loppua kohti alati kiihtyvän tempon myötä ei jää epäselväksi, kummastako materiaalista Bauhausin jäsenten omat hermot on tehty.
Marraskuun 3. päivä vuonna 1980 ilmestynyt ”In The Flat Field” sai aikansa musiikkilehdistöltä kalsean vastaanoton, mistä huolimatta se nousi Briteissä ilmestymisviikollaan independent-albumijulkaisujen listaykköseksi ja samalla Britannian virallisella albumilistalla sijalle 72. Seuraavien vuosikymmenten aikana muun muassa Mike Pattonin Dead Cross Napalm Deathistä puhumattakaan, ja puhtaasti goottimetallia soittavista yhtyeistä Fields Of The Nephilim, Paradise Lost ja My Dying Bride, ovat imeneet vaikutteita Bauhausin makaaberista ultra-goottirockista. Bauhaus on kiistatta eräs merkittävimmistä tummanpuhuvan brittirockin edelläkävijöistä, jonka merkitys uusien sukupolvien yhtyeille on ollut mitä ilmeisin.
Mainos päättyy