Yhdysvaltalainen punk rockin jättiläinen Green Day julkaisi lokakuun alussa kahdennentoista albuminsa, ”Revolution Radion”. Tämä vuosi on myös siinä mielessä yhtyeelle historiallinen, koska Green Day täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Tällä kertaa yhtye tyytyi julkaisemaan vain yhden albumin kolmen sijasta, toisin kuin vuonna 2012, jolloin albumit ”¡Uno!”, ”¡Dos!” ja ”¡Tré!” järisyttivät maailmaa. ”Revolution Radio” puhkuu nimensä puolesta vallankumouksellista, mutta kuinka on itse musiikin laita?

Itse en ole juuri kuunnellut Green Day viimeaikaista tuotantoa, mukaan lukien kolmea edeltävää albumia. Olen ollut epäileväinen kolmen yhtä aikaa ilmestyneen albumin suhteen, sillä väkisin mieleeni hiipii ajatus, onko niiden kohdalla määrä korvannut laadun. Pitäisi ottaa siitä joku päivä selvää. Kuitenkin kun ”Revolution Radio” ilmestyi, uteliaisuuteni voitti – halusin tietää, onko Green Day yhtä kovassa iskussa kuin se vielä oli ”American Idiot” -albumin aikaan. Ikäväkseni sain huomata, ettei näin enää ole.

Lähes kaikki yhtyeet uudistavat soundiaan, jotkut radikaalimmin kuin toiset. ”Revolution Radion” kohdalla on selvää, ettei Green Day ole enää äkäistä punk rockia, jota se joskus oli. Se on ymmärrettävää – kehitystä on tapahtunut, ja ”Revolution Radion” kohdalla yhtye kuulostaa enemmän pop rockille. Ei tämä yllätyksenä tullut, mutta enemmänkin itseäni yllätti albumin vetämättömyys. Vaikka albumilla on ihan vauhdikkaita kappaleita, tuntuu kokonaisuus väsähtäneelle ja tylsälle. ”Bang Bang” julkaistiin ensimmäisenä singlenä enkä ihmettele – se on albumin ainoa kappale, jota voisi harkita kutsuvansa punk rockiksi. Nimikkokappale ”Revolution Radio” on popahtavaa rockia, ja se on perushyvä raita. ”Say Goodbye” on kaupallista, iloista rallatusta, joka on ehdottomasti albumin selkein korvamato. ”Outlawsissa” vokalisti-kitaristi Billie Joe Armstrong muistelee kaihoisan nostalgisesti nuoruutta, jolloin oli vielä kapinallinen. Kappaleen väkisin haikeaksi väännetty tunnelma ei saa tuntemaan empatiaa menetettyä nuoruutta kohtaan vaan enemmänkin ärsyyntymään.

Seuraavaa korvamatoa ”Youngbloodia” edeltää kaksi keskinkertaista rockrallia, jotka eivät juuri herätä ajatuksia. Sitä vastoin ”Youngblood” erottuu kertosäkeidensä puolesta, joita rallatetaan niin, että korvissa soi ja sanat pyörivät vielä seuraavankin viikon päässä. ”Too Dumb To Die” on keskivertotasoinen kappale, jossa Armstrong toteaa, ettei pysty irrottamaan haaveesta, joka on ”liian tyhmä kuollakseen”. ”Too Dumb To Die” on pituutensa puolesta reilu kolme minuuttia kuten moni muukin albumin raidoista. ”Forever Now” tekee kuitenkin selkeän eron muihin; se on lähes seitsemänminuuttinen. Green Day on kokeillut progressiivisempaa tyyliä, mistä pisteet, mutta kappale on olemukseltaan munaton. Siitä puuttuu särmää niin kuin monelta muultakin kappaleelta, ja se on hiottu turhan siistiksi. Vaikka ”Forever Now” on jaettu kolmeen osaan, ei tätä juuri huomaa kappaleen tasaisuuden vuoksi.

Päätöskappale ”Ordinary World” on Armstrongin akustisesti säestämä rauhallinen kappale, joka ei oikein ole muuta kuin lattea lopetus tälle vajaalle 45 minuutille. Albumin loputtua olo pettynyt. Green Dayn kaltaiselta menestyneeltä yhtyeeltä odottaa tiettyä tasoa, eikä ”Revolution Radio” tunnu vastaavan sitä. Onko albumi sitten nimensä veroinen, ”vallankumouksellinen radio”? Kyllä ja ei. ”Vallankumouksellisuus” tällä albumilla ei toteudu, ellei tavoitteena ole ollut tehdä mahdollisimman väritön levy. Jos sanan ”radio” ymmärtää radiokelpoisina kappaleina, niin kyllä. Tältä albumilta löytyy monta kappaletta, joiden voisi kuvitella radiolistoilla pyörivän. ”Revolution Radio” voi tarjota yhtyeen faneille juuri sitä, mitä he toivoivatkin, mutta muille tämä albumi tuskin tarjoaa nautintoa.

4+/10

Kappalelista:

1. Somewhere Now
2. Bang Bang
3. Revolution Radio
4. Say Goodbye
5. Outlaws
6. Bouncing Off The Wall
7. Still Breathing
8. Youngblood
9. Too Dumb To Die
10. Troubled Times
11. Forever Now
12. Ordinary World

Green Day Facebookissa

Kirjoittanut: Aleksi Parkkonen