Viime aikoina hieman kyseenalaisestakin huomiosta nauttinut punkryhmittymä Green Day julkaisee syksyn ja talven aikana kolmiosaisen levysaagan, jonka osat tottelevat nimiä “Uno!”, “Dos!” ja “Tré!”. Näistä ensimmäinen julkaistiin syyskuun lopussa ja on näin ollen arvostelijan hampaissa. Parin viime levyn aikana Green Dayltä alkoi jo odottaa tiukkaa kiukkua ja kannanottoa. Eritoten “American Idiotin” menestyksen jälkeen tuntuu suunta olleen koko ajan vain suureellisempaan suuntaan. Mihin moinen tällä kertaa on johtanut?

Levy alkaa tunnelmaltaan hämmentävän kepeällä rallilla “Nuclear Family”, joka kuitenkin selvästi nosti mielialaa ruuhkabussissa. “Carpe Diemin” alku aiheuttaa todella häiritsevän “olen kuullut tämän ennenkin” -tunteen, mutta kuitenkaan en osaa korvamerkitä, missä näin on käynyt. Green Dayn omalta biisiltä se kuitenkin kuulostaa, joten ongelma lienee kuulijassa. Muutoin biisi kehottaa nimensä mukaisesti elämään hetkessä, mikä on ihan hyvä muistutus kaikille, jotka tapaavat suunnitella elämäänsä minuuttiaikatauluin. Tuon biisin jälkeen koetaan levyn ehdoton tähtihetki “Let Yourself Go” -biisin muodossa, joka melodisesti tuo mieleen sen kiukkuisemman Green Dayn. Sanoituksellisesti tämä ei tosin ole mikään monipuolisuuden riemuvoitto, mutta silti “And I don’t give a fuck anyway” kuulostaa niin kovin viehättävän kotoisalta.

Tämän jälkeen seuraa sinkkubiisi “Kill The DJ”, joka tällaiselle konemusiikkiin hurahtaneelle yksilölle on pieni niskavilloja nostattava elementti. Siitäkin huolimatta huomaa hyvinkin helposti hyräilevänsä biisin tahdissa. “Loss Of Control” jatkaa “Let Yourself Go”:n henkeä ja antaa luvan mennä sekaisin. Soundiltaan petollisen pehmeä “Troublemaker” puolestaan ikään kuin toteaa punkin syvimmän olemuksen, vaikka sävellyksellisesti tämä levy tuntuu jäävän aika kauas räkä poskella riekkumisesta. Tätä tyhjiötä täyttävät joltisenkin verran lyriikat, mikä johtaa siihen, että ainakin allekirjoittanut pikku hiljaa lämpenee levylle enemmän ja se alkaa kuulostaa paremmalta useamman kuuntelun jälkeen.

Levyn loppupuolella kaipaillaan vanhoja hyviä aikoja “Rusty James” -nimisessä biisissä. Tarkoittaakohan tämä sitä, että Green Dayn miehistä on tulossa vanhoja? Levyn viimeiseksi biisiksi jätetty ensimmäinen sinkkulohkaisu “Oh Love!” on koko levyn ehkä tyhjimmältä kuulostava biisi, liian helposti kuunneltava ja silti tarttumaton.

Levyn 41 minuuttia tuntuvat hujahtavan ohi lähes huomaamatta, vaikka siihen on saatu sovitettua kokonaista 12 kappaletta. Tämä johtunee siitä että, levy tuntuu radioystävällisemmältä kuin bändin aikaisemmat aikaansaannokset. Tämä perusrockilta kuulostava meno ei tietenkään satu korviin, mutta punkimpaa otetta ja ronskimpaa “haistakaa vittu” -asennetta jää hieman kaipaamaan. Mielenkiintoista on kuulla trilogian seuraavien osien tarjontaa, koska ensimmäisestä jää hiukan odottava jälkimaku. Toivon mukaan tämä korjaantuu seuraavissa osissa. Mielialan nousu levyä kuunnellessa on kuitenkin niin ilmeinen positiivinen meriitti, etten millään voi sanoa levyn olevan huono. Se on vain hieman turhan… tasainen.

7/10

Kappalelista:
1. Nuclear Family
2. Stay The Night
3. Carpe Diem
4. Let Yourself Go
5. Kill The DJ
6. Fell For You
7. Loss Of Control
8. Troublemaker
9. Angel Blue
10. Sweet 16
11. Rusty James
12. Oh Love

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

http://www.greenday.com

Kirjoittanut: Nina Hurme