Groovaavaa death metalia ammattimaisin ottein – arviossa Bloody Fallsin ”Amartia”
”Amartia” on valkeakoskilaisen Bloody Fallsin kolmas täyspitkä studioalbumi. Tuotantoon mahtuu myös EP vuodelta 2023. Tehtaan kupeesta ponnistava bändi luottaa musiikissaan melodiseen death metaliin, jota maustetaan elementeillä black metalista sekä groove metalista. Levy koostuu kahdeksasta biisistä ja kestoa tuotokselta löytyy 40 minuuttia ja rapiat päälle.
Mainittakoon alkuun pari sanaa tuotannosta. Levy on ilmeisesti bändin itsensä äänittämä, ja miksaus- sekä masterointiapua on saatu Ukrainasta tuottaja Max Mortonilta. Morton, oikealta nimeltään Maksym Pasichnyk, on varmasti valtaosalle tuntematon kaveri, niin myös minulle, mutta tuottajan roolissa tehtyjä julkaisuja hänellä on takataskussa reilunpuoleisesti. Yhtä kaikki, ”Amartia” soundaa todella ammattimaiselta ja tiukalta. Kaikki on hyvin balanssissa ja tuotanto on merkittävän hyvää modernimman death metalin kontekstissa. Bändi myös soittaa tarkasti ja virheettömästi, eikä kulmia ole tälläkään saralla oiottu. Antero Hakala on vokalistina kykenevä ja erottuu levyllä edukseen.
Mitä itse biisimateriaaliin tulee, levy alkaa lupaavasti parilla todella vahvalla biisillä, ”Sorrow Is My Name” ensimmäisenä ja ”I Will Be Your End” toisena raitana. Levyn keskivaihella trio ”The Way Of Sin”, ”Man Undying” ja ”Evil Incarnate” ottavat tempoja alas, ja kaikkia kolmea vaivaa vähän tasapaksu ote. Useallakaan kuuntelulla näistä kolmesta ei tunnu jäävän mieleen oikein mitään. Mitään suuria ongelmia biiseissä ei ole, mutta ne vain eivät ole kovin muistettavia, eivätkä näin ollen jää korvakäytäviin kummittelemaan.
Mainos päättyy
”The Curse Of The Mark” nostaa sykkeet taas koholle ja erottuu levyltä sen vahvemman pään aineksena. Biisin hitaampiinkin osiin on saatu toimivia melodiakiertoja, ja biisistä löytyy myös levyn parhaat soolottelut, joille on annettu runsaasti tilaa. Leikkisästi nimetyt viimeiset raidat ”I Didn’t Meet My Death” ja ”I Met My Death” toimivat kumpainenkin, mutta mittelössä pidemmän korren vie helpohkosti jälkimmäinen, jossa viikatemiestä on jo morjestettu. Alun kiipparimelodioista tulee ensin mieleen jopa norskijätti Dimmu Borgir, mutta nopeasti homma alkaa soljumaan death metalimpaan ilmaisuun. ”I Met My Deathissa” on juuri sellaista muistettavuutta, jota albumin vahvan alun jälkeen biiseistä tuntuu puuttuvan. Pyöräytin levyn läpi muutamia kertoja arviota valmistellessa ja kyllähän tuon kertsin kuuli korvissaan vielä nukkumaan mennessäkin. Onneksi se on melko hyvä, niin ei pahemmin ärsyttänyt, päinvastoin hatunnosto bändille hyvästä biisistä.
Bloody Falls osoittaa ”Amartialla”, että se pystyy tekemään erittäin hyviä biisejä, ja yhtye on kautta linjan taidokkaan ja ammattimaisen kuuloinen. ”Amartian” heikkous on lievä tasapaksuus varsinkin levyn keskivaiheilla. Hyviä palasia on kuitenkin kosolti, siispä kevyttä viilaamista vielä sävellystyöhön ja hittiä kansalle, kaikki muu on jo kohdillaan.
Mainos päättyy