Grungen räimettä Oulussa – Alice in Chains Oulun Energia Areenassa
Tätä on Oulussa odotettu. Seattlen grunge-jättiläinen, Alice In Chains saapuu Oulun Energia Areenalle 15. kesäkuuta. Tapaus on merkittävä raskaan musiikin ystäville syvällä pohjoisessa. Isoja hallikeikkoja ei ole ihan joka vuosi, mistä kertoo sekin, että Kissin keikkaa vuodelta 1983 Oulun jäähallissa muistellaan edelleen kaiholla.
Alice in Chainsin ongelmat kulminoituivat jo 90-luvulla bändin keulakuvan, Layne Staleyn, huumeongelmiin. Viimeistään ikonisen laulajan ja biisintekijän menehdyttyä yliannostukseen AIC:n tarun piti olla lopussa. Kitaristi-laulaja Jerry Cantrell keräili kuitenkin bändin kasaan, ja William DuVall astui laulajan suuriin saappaisiin vuonna 2006. Bändi on julkaissut tämän jälkeen kolme kiitettyä albumia, ja Alice in Chains on jälleen ajankohtainen isojen lavojen tähti. Mistään jäähdyttelystä ei ole siis kyse tälläkään kiertueella.
Mainos päättyy
Bileet käynnistää pitkän linjan metalliäijistä koottu S-Tool. Tämä porukka ei turhia kumartele. Ville Laihialan (Sentenced) perustamalla poppoolla on kokemusta ja useita kokoonpanoja takana. Ikä ei näitä herroja paina, soitto on surutonta tykittämistä, ja menoon ihan kunnon rockkukkoilua. Energistä reuhaamista on ilo seurata, ja jo valmiiksi kuuma halli lämpenee entisestään. Lämppääjäksi bändi saa soittaa tajuttoman kovaa, mikä ei toki haittaa. S-Toolilla on hyvä meininki.
Alice In Chains tarjoaa jykevän setin ammattitaitoa
Alice In Chains aloittaa yli 20 biisiä sisältävän grunge-metallin bakkanaalin ”Bleed the Freakillä”. Bändi näyttää virkeältä ja hyvävointiselta, vaikka porukka oli tavattu perjantaina Oulun yöstä. Kovin turmiollinen rappioilta ei tainnut olla kyseessä, sillä Jerry Cantrell jaksoi Instagram-tilillään paheksua puskiin kusevia oululaistyyppejä.
Vaikka meno näyttää hyvältä, jotakin on vialla. Laulu puuroutuu ja soundi ei muutenkaan ole ihan tasapainossa. Asiaa ei auta edes paikanvaihto, vaan sama ongelma kuuluu kaikkialla. Vaikka tapana ei ole nillittää mikserikopilla paskoja soundeja, tällä kertaa vähän tympäisi. DuVallin ja Cantrellin stemmalaulu on osa AIC:n tyyliä ja viehätystä, ja tästä ei nyt päässyt nauttimaan.
Mainos päättyy
Tälle ei mitään voi, ja iso osa faneista ei pienistä yksityiskohdista piittaa. Soitto on varmaa ja rutiinilla mennään niin hyvässä kuin pahassa. Välispiikkejä ei juuri kuulla ja mikään ei yllätä. Ei tänne toki kukaan varmasti yllättymään tullutkaan. ”Rainier Fog” -albumin (2018) uudet biisit toimivat setissä vanhojen hittien seassa, ja erityisesti ”Never Fade” sopii hienosti keikan alkupuolelle. Sanoituksiltaan synkissä vesissä uivalta ”Dirt”-albumilta (1992) kuullaan jopa kuusi kipaletta. Kattaus läpimurtolevyn biisejä puolustaa paikkaansa, sillä näitä yleisö tullut kuulemaan ja kokemaan.
Keikan intensiteetti pysyy kohtuullisen hyvin yllä, ja loppuun säästetyt suurimmat hitit nostavat tunnelmaa. Varsinaisen setin päättää hittikimara ”Nutshell”, ”Angry Chair” ja ”Man in the Box”. Tässä vaiheessa kyynisinkään rokkipoliisi ei jaksa valittaa soundeja – ehkä niihin on jo vähän tottunut. Neljän biisin mittainen encore päättyy biiseihin ”Would?” ja ”Rooster”, niin kuin kuuluukin.
Mainos päättyy
Kyselen keikan jälkeen ihmisten tunnelmia, ja monilla on fiilis, että keikka oli tosi hyvä mutta jotakin puuttui. Tämä on se jokin selittämätön kipinä, joka ei varman päälle vedettäessä aina syty liekkeihin, ei vaikka ammattitaito on huipputasoa. Alice In Chains vastasi kuitenkin suurimpien fanien odotuksiin, ja osa yleisöstä oli silmin nähden haltioitunutta. Vaikka katsomossa oli tilaa, vaisua meininki ei ollut. Fanit elivät mukana jokaisessa riffissä keikan alusta loppuun. Joku neito huudahti lähtiessä silmät kiiltäen: ”Paras keikka ikinä!”
Raportti: Petri Huttunen
Kuvat: Mari Kivioja