”Grungen riipivät kummisedät” – klassikkoarviossa 40-vuotias ”Generic Flipper”

San Franciscon noise rockia, punkia ja avantgarde-räminää yhdistelevän Flipperin debyyttialbumi ”Generic Flipper” julkaistiin 30.3.1982. Grunge-aallon kummisetäkokoonpanoksikin tituleerattu Flipper oli ajassaan merkillisimpiä, raskaimpia ja uhkaavimpia punk-viitteisiä yhtyeitä.

Flipperin miehistön debyyttialbumin julkaisun aikaan muodostivat laulaja-basistit Will Shatter ja Bruce Loose, kitaristi Ted Falconi sekä rumpali ja perkussionisti Steve DePace. Loose huolehti myös syntetisaattorimaisista efekteistä. ”Genericin” tuotannosta vastasi Chris yhtyeen itsensä kanssa. Kokonaisuuden miksasi kasaan Garry Creyman.

Yhtyeen vääntynyt soundi ja paikoin hallitsemattoman välinpitämätön ote kuului esimerkiksi soitinvirityksissä, jotka eivät aina olleet ihan oppikirjan tai sävelasteikon mukaisia. Olipa asiasta lopun viimein mitä mieltä tahansa, kiistämätöntä on, että yhtye onnistui kääntämään heikkoutensa vahvuudeksi, jos ei suorastaan briljanttisuudeksi.

Avausraita ”Everin” junnaava hidasteluriffi kulkee soitinten välillä suorastaan riipivässä epävireessä, mutta tuottaa silti kummallisen kiehtovan auran biisin ympärille. Shatterin silmille syöksyvä vokalisointi ei hempeile, päätä silittele eikä selittele. Piinaavassa räkäblues -otteessaan tiukasti pitävä ”Life Is Cheap” kuljettaa puolestaan kuulijan viimeisen kerran läpi depressiivisen ihmismielen kuvauksen ennen kertojan lopullista ratkaisua.

Germsin tavoin primitiivisesti raastava ”Shed No Tear” on pohjimmiltaan oikeudentajuinen kannanotto valtaansa väärin käyttäviä valtavirran instituutioiden edustajia kohtaan. ”(I Saw You) Shine” on vakaan ytimekkäällä, varhaiselta Killing Jokelta tutulla pulssilla verkkaisesti sykkivä 8-minuuttinen katarttinen, lyyrisen ihmissuhdekarikkokuvauksen riuduttama järkäle. Ylväillä kertosäekuoroilla siunattu, nihilistisiä maailmankuvan näkymiä sylkevä ”Way Of The World” vaikuttaa puolestaan loppumattomalla tripillä olevalta Dead Moonin sekä Neil Young & Crazy Horsen välimuodolta. ”Life” ottaa sitten taas askeleen lähemmäs paikallaan junnaava psyke- ja space rockia. Huomionarvoisia kappaleessa ovat rujoakin rujommat sointurakenteet, mikä on naivistisen nerokas vastakohta albumin itsetuhoisen lohduttomalle pohjaklangille.

”Life is the only thing worth living for!” – Voiko paljon elämää nuoreen ikäänsä nähden liikaakin kokenut katupunkkari kauniimmin, hienommin ja elämänmyönteisemmin asiansa ilmaista?

Rajusti kiertävillä särökitaroilla starttaava, turhuuden rovioita liekittävä ”Nothing” luo instantin mielleyhtymän Misfitsin ”Die, Die My Darlingin” rytmitykseen ollen kuitenkin Glenn Danzigin auditiivista taideteosta selkeästi monotonisempi kappale. Kaikesta huolimatta kappale puolustaa paikkaansa kokonaisuudella. Ainoastaan alle puolitoistaminuuttia kellottava, vingahteleva ja pikapunk ”Living For Depression” on albumin selkeälinjaisimpia kappaleita. Koko komeuden päättää albumin toiseksi pisin biisi, röyhkeillä saksofonifilleillä perverssin meluisan ilotulituksen täydentävä, järin harvasanainen ”Sex Bomb” kohoaa albumin kiistattoman ykköskastiin.

Ilmestyttyään albumi nousi ilmestymisensä jälkeen Brittien indie-listalla sijalle 27.

Flipperissä 2000-luvulla soittaneen Nirvanan Krist Novoselicin ja Kurt Cobain-vainaan omia musiikkimieltymysten kuvauksissa Flipper ja etenkin sen debyyttialbumi ”Generic” merkitsivät paljon. Sen myötä punkin hidastunut ja vääntynyt luonne, verbaalinen, avointa itseinhoa pursuavia ja suisidaalisia viittauksia sisältävät tekstit hahmottelivat jo useita vuosia aiemmin 1990-luvun alun grungen jättisuositut, mutta pohjimmiltaan yhteiskunnasta vieraantuneet kasvot. Myös myöhempien aikojen Black Flag ja Melvins lähti hidastamaan ja tuomaan musiikkiaan lähemmäs tummempaa ja raskaampaa maaperää Flipperin vaikutuksen ansiosta.

Musiikillisesti Flipper saattaa tuntua ensi alkuun melko laahaavalta ja tukkoiselta yhtyeeltä, mutta se on myös äärimmäisen voimakasta ja tehokasta musiikkia, luovuudesta tuumaakaan tinkimättä. Huomionarvoista myös on, että "Generic" -albumi kuulostaa periaatteessa siltä kuin se olisi nauhoitettu yhdellä otolla; sillä yhtye toteutti bändin taiteellista visiota. Siltä välittyy myös todellinen tunne, että tämä bändi osaa kaikessa kömpelöydessään soittaa upeasti livenä. Tästä malliesimerkkinä toimikoon vuoden 2019 Helsingin Kuudennen Linjan keikka, jossa edesmennyttä Shatteria tuurasi The Jesus Lizardin vokalisti David Yow ja Loosea Minutemenin ja sittemmin The Stoogesin legendaarinen basisti Mike Watt.