Gunnarit sen todisti: Tallinna on upea keikkakaupunki

Tämä raportti tulee poikkeamaan hiukan muista raporteista. Tulen raportissani keskittymään hiukan enemmän siihen, miten helppoa suomalaisen on lähteä katsomaan artisteja myös Tallinnaan. Tartun kiinni myös retken musiikilliseen antiin, mutta mitään syväluotaavaa raporttia en siitä tarjoa.

Guns N’ Roses-keikan liput tulivat myyntiin viime vuoden marraskuussa ja halusin varmistaa pääsyni tapahtumaan, joten tilasin lippuni heti, kun se oli mahdollista. Bändin Hämeenlinnan keikan liput maksoivat alkaen 89,50 euroa, ja Tallinnassa ne olivat alkaen 74 euroa. Eroa lippujen hinnassa oli näinollen melkein 15 euron verran. Helpoksi lippujen oston teki se, että niitä myi Piletilevin lisäksi myös TicketMaster. Liput saapuivat viikon sisällä niiden tilaamisesta, mistä alkoikin matkan suunnittelu.

Työllisyystilanteeni muuttui toukokuussa, ja pieni hiki ehti nousta pintaan, kun ei enää ollutkaan varmaa, saisinko keikkapäivän vapaaksi. Onneksi työnantajani oli armollinen, ja vapaa toteutui. Koska en ollut siis vielä varma pääsystäni keikalle, jäi laivalippujen osto hiukan myöhäiseksi. Tuttuni sai ostettua meno-paluu-liput alle kahdellakymmenellä eurolla minun pulittaessani lipuista yli viisikymmentä euroa, mikä ei ollut kuitenkaan aivan mahdoton hinta. Hienoa, että Tallink lisäsi kyseiselle yölle ylimääräisen vuoron, mikä mahdollisti sen, ettei Tallinnassa tarvinnut yöpyä vaan pystyi vuorokauden sisällä kulkemaan keikalle ja takaisin.

Konserttipäivä, eli 16. heinäkuuta, oli tietenkin juuri se päivä, kun Vladimir Putin ja Donald Trump pitivät huippukokoustaan Helsingissä… TV, radio ja jopa Tallinkilta tulleissa viesteissä varoiteltiin, että satamaan kannattaa saapua ajoissa, koska keskustassa tulee olemaan ruuhkaa. Varasin matkaan kotoani (~115km) Helsinkiin neljä tuntia. Vaikka aika kuulostaakin todella runsaalta, sitä se ei todellakaan ollut. Kiersin viisaasti keskustan ja kuljin Lauttasaaren kautta satamaan, joten välttelin koko keskustan ruuhkan, mutta perillä satamassa odottikin uusi yllätys. KAIKKI sataman parkkipaikat olivat täynnä: niin täynnä, että autoja oli jopa poikittain toisten autojen edessä. Kierreltyäni tunnin parkkipaikkoja päätin lähteä ajelemaan Verkkokauppa.comin suuntaan ja etsiä pikkukaduilta vapaita ruutuja. Niissä oli monessa kahden tunnin rajoitus. Jumalat olivat kuitenkin puolellani, sillä pienen ajelun jälkeen löysin kujan, jossa oli ilmaisia, kyllä, ilmaisia 24 tunnin ruutuja! Onko sellaisia vielä olemassa  Helsingissäkin?! Minulle se kelpasi, sillä parkkeeraus parkkipaikalla olisi pulittanut 18 euroa.

Parkkipaikan löytymisen jälkeen lähdin jalkaisin terminaaliin ja astelin melkein suoraan laivaan. Olin ostanut liput laivaan, jonka matkustusaika oli kello 16.30-18.30. Tämä siksi, etten välittänyt juurikaan siitä, näenkö The Dead Daisies -bändiä vai en. Näin kyseisen yhtyeen lämmittelemässä Whitesnakea vuonna 2015, eikä siitä jäänyt juurikaan mitään positiivisia muistoja. ”Tiukennettu” turvatarkastus laivaan mentäessä tarkoitti sitä, että maksimissaan yhdeltä matkustajasta tuhannesta tarkistettiin passi. Eli se siitäkin tiukennuksesta, sillä takaisin tullessa en nähnyt keneltäänkään tarkistettavan passia. Laiva saapui aikataulun mukaisesti Tallinnan satamaan, mistä matka jatkui jalan suoraan Laululavalle, joka on noin kahden kilometrin päässä satamasta länteen. Hajotin juuri päivää ennen matkaa kännykkäni, joten jouduin suunnistamaan ”sokkona”. Onneksi matka päämäärään on pitkälti suora reitti, ja muitakin turisteja suunnisti kanssani samaan suuntaan – olihan pelkästään suomalaisia paikalla noin 20 000. Ja miten sattuikaan, sillä heti porteilla tuli tuttuja kasvoja vastaan! On se maailma pieni.

Pääsin Laululavalle kello 19.20 pintaan, joten ehdin juuri ja juuri käymään huussissa ja etsimään itselleni hyvän paikan Volbeatin keikkaa varten. Volbeatin edellisestä Viron keikasta oli ehtinyt kulua jo kymmenen vuotta, joten oli aikakin, että yhtye esiintyi siellä. Bändille ei oltu suotu kuin 45 minuutin slotti, joten keikkaan ei mahtunut juurikaan muuta kuin bändin suurimmat hitit. Soundi oli kuitenkin kohdallaan, ja yleisö tuntui diggaavan musiikista. Lavalla ei nähty mitään sen suurempia ihmeitä, ja lyhyestä soittoajasta johtuen myös biisien väliset spiikitkin jäivät hyvin vähiin. Keikan loppupuolella soitetun ”Seal the Deal” -kappaleen bändi omisti edesmenneelle Vinnie Paulille.

Kappalelista:
The Devil’s Bleeding Crown
Lola Montez
Sad Man’s Tongue
Dead but Rising
A Warrior’s Call / I Only Want to Be With You (Dusty Springfield)
Black Rose
Seal the Deal
16 Dollars
Still Counting

Volbeatin ja Guns N’ Rosesin välille oli jätetty vain 25 minuutin roudaamisbreikki, mikä vaikutti hyvin lyhyeltä ajalta. Kaikki oli lavalla kuitenkin valmista puoli yhdeksän aikaan. Tuohon 25 minuutin väliin piti tunkea myös oma ruokatauko, koska edellinen ruoka oli syöty puolenpäivän aikaan kotona. Jostakin syystä kaikki ruokapisteet oli laitettu lavan vasemmalle puolelle ja oikealta puolelta, jossa minä siis seisoskelin, ei löytynyt kuin yksi jäätelökoju ja ”leipomo”. Tästä ”leipomosta” ostettu kanawrappi maksoi seitsemän euroa (mikä ei todellakaan ollut halpa hinta) ja pienet kinkkupiirakat kustansivat kaksi euroa. Toiselta puolelta lavaa olisi saanut kahdeksalla eurolla lautasellisen ruokaa, mutta tässä vaiheessa päivää ei ollut enää energiaa lähteä kiertämään lavaa. A. Le Coqin 0,4 litran oluet maksoivat viisi euroa, mikä ei ollut täysin mahdoton hinta. Senkin olisi tietysti toivonut olevan hiukan halvempaa, mutta festarikansa taitaa maksaa mitä vain saadakseen kostuketta kurkkuunsa. Plussaa on annettava kuitenkin erittäin kätevistä kantopahveista, joilla sai kuljetettua neljä olutta erittäin helposti paikasta A paikkaan B.

Vaikka lava oli valmis bändiä varten jo puoli yhdeksältä, ei bändiä vielä näkynyt. Hämeenlinnassa keikkaa jouduttiin odottamaan tunnin verran, mutta tällä kertaa Rosella oli onneksi selvästi parempi päivä, ja keikka venyi aloitukseltaan vain kaksikymmentä minuuttia. Settilista ei ollut juurikaan vaihtunut vuoden 2017 keikasta, joten keikka alkoi samalla tutulla ”It’s so Easy” -biisillä. Heti ensimmäisestä kappaleesta alkaen keikan soundi oli aivan karsea. Kuulosti siltä, että äänentaso olisi ollut liian korkealla, ja se olisi särkenyt kaiuttimia – etenkin Rosen laulu tuntui olevan ongelmana. ”Better”-kappale oli täysin sietämätöntä kuunnella, koska siinä lauletaan suht korkealta ja tuntui siltä, että kaiuttimet räjähtävät kohta. Kyseisen kappaleen aikana päätinkin siirtyä keskemmälle lavaa, mikä korjasikin ongelmani. Kuulin myös muilta keikalla olleilta, että he olivat kokeneet samaa ongelmaa etenkin lavan sivuilla. Todella sääli, että iso osa yleisöstä joutui kärsimään melkoisen surkeasta äänenlaadusta koko keikan ajan.

Kävin Laululavalla vuonna 2011 katsomassa Thirty Seconds to Marsin esityksen (ei puhuta siitä enempää), ja silloin lava oli vastakkaisella puolella kuin nyt. Oli mukavaa, että lava oli alamäessä, sillä tuolloin pystyi menemään ylämäkeen katsomaan konserttia ja pystyi istumaan ja näkemään lavalle samanaikaisesti. Istuminen teki hyvää, koska pidempi seisoskelu paikallaan ei tunnu ainakaan omassa selässäni hyvältä. Toinen plussa lavan suuntaukselle oli se, että suuri katsomo lavan takana loi lavan edustalle suuren varjon, jolloin etenkin loppuillasta Aurinko ei enää häikäissyt silmiin.

Settilistaa oli muutettu sen verran, että vuodelta 2017 oli tiputettu pois kappaleet Whole Lotta Rosie” (AC/DC), New Rose” (The Damned) ja Out Ta Get Me”. Uusia kappaleita olivat Attitude” (Misfits), ”Madagascar”, ”Shadow of Your Love”, ”Slither” (Velvet Revolver), ”Used to Love Her”, ja ”Wichita Lineman” (Jimmy Webb). Bändi ei soittanut tällä kiertueella ”Whole Lotta Rosieta”, eikä ”Sorry”-kappaletta, joten biisit uupuivat valitettavasti myös tämän illan settilistalta. Ensimmäinen ”uusista” kappaleista oli Velvet Revolverin ”Slither”. En ole koskaan päässyt kuulemaan Velvet Revolveria livenä, joten oli hyvin mielenkiintoista kuunnella, miten kappale sujuu Roselta. Mielestäni se oli nappisuoritus.

”Rocket Queenin” aikana Slash sai oman osuutensa valokeilasta, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa kunnolla sooloilemaan. Slashin omalla keikalla soolo-osuus taisi kestää noin 15 minuuttia, mutta onneksi tällä kertaa se ei ollut niin pitkä. Richard Fortus pääsi Slashin kanssa myös valokeilaan keikan loppupuolella, kun he soittivat yhdessä instrumentaaliversion Pink Floydin ”Wish You Were Here” –kappaleesta. Näiden lisäksi Slashilla oli vielä erillinen kitarasoolo ”Coma”-kappaleen jälkeen, joten jos pitää Slashin kitaroinnista, niin sitä sai kuunnella keikalla ihan riittävästi. Onneksi basso ja rumpusoolot oli skipattu kokonaan, koska en tiedä, olisinko siinä vaiheessa jo luovuttanut ja lähtenyt jonottamaan lisää juotavaa.

Guns N’ Roses tunnetaan niin sen omasta musiikista kuin myös covereista ja jopa surullisen kuuluisasta ”The Spaghetti Incident” -levystä. Mielestäni on kuitenkin hiukan outoa, että 31 kappaleesta yhdeksän kappaletta on coveri – se on melkein 1/3 illan kappaleista. Chris Cornellin kuolemasta on esimerkiksi kulunut jo yli vuosi (rauha hänen sielulleen) ja mielestäni olisi ihan ookoo tiputtaa setistä kokonaan pois Soundgardenin ”Black Hole Sun” ja ottaa sen tilalle vaikka ”My Michelle” -biisi, jota soitettiin vielä vuonna 2017 (muttei valitettavasti Suomen-keikalla).

Kosketinsoittaja Melissa Reesen vokaaliosuudet särisivät viime vuonna Hämeenlinnassa pahasti korvassani, mutta tänä vuonna hänen laulunsa tuntui sopivan paljon paremmin yhteen Rosen kanssa. Tunnelma Hämeenlinnan keikalla oli kuitenkin mielestäni parempi kuin Tallinnassa. Virolainen yleisö oli yhtä passiivista kuin suomalainenkin, ja ehkä se, että 28 vuoden odotus palkittiin aikaisemmin yhdellä keikalla, ei toinen keikka tuntunut enää niin erikoiselta, vaikutti asiaan.  Vaikka olihan tämäkin keikka aikamoinen spektaakkeli…

Guns N’ Roses viihtyi lavalla kolme tuntia ja kolmekymmentä minuuttia, joten rahalle sai ainakin vastinetta. Aikaa ei todellakaan tuhlattu välispiikkeihin, koska Rose ei pitänyt niitä juurikaan lainkaan. Keikan ainoat levähdystauot olivat Slashin kitarasoolot. Keikan pituudesta ei voi siis todellakaan valittaa, ja koska muutamat kappaleet olivat ajan saatossa vaihtuneet, on bändi selvästi ajatellut myös fanejaan. Koska keikka alkoi kaksikymmentä minuuttia myöhässä, meni se kaksikymmentä minuuttia yliajalle. Onneksi sähköjä ei katkaistu puolilta öin, ja musiikki sai jatkua loppuun asti.

Laululavalle oli neljä eri sisääntuloa ja paikalle saapuminen ja lähteminen sujui todella sujuvasti, tuhat kertaa sujuvammin kuin Hämeenlinnassa, jossa oli vielä hiukan pienempi yleisö. Tallinnassa oli noin 60 000 katsojaa, kun Hämeenlinnassa katsojia oli 55 000. Hämeenlinnassa vesipisteet ja vessat oli hoidettu kuitenkin paljon paremmin. Laululavan vesipisteet olivat täysin surkeat, enkä edes löytänyt toista vesipistettä. Vessoja oli ainakin lavan oikealla puolella liian vähän, ja jonot olivat välillä todella pitkiä. Festivaalialueelle ei olisi saanut viedä mukanaan edes tyhjiä pulloja, mutta koska turvatarkastus tehtiin niin nopeasti, sain oman pulloni sisälle alueelle, vaikka pullo oli selvästi esillä.

Keikka päättyi pieneen ilotulitukseen ja David Bowien ”Heroes”-kappaleeseen Motörheadin soittamana. Siitä alkoikin väsynyt taaperrus takaisin D-terminaaliin. Jos löysinkin keikkapaikalle helposti, niin voin myöntää eksyneeni hiukan takaisinpäin kävellessäni. Onneksi sataman lähettyvillä olevasta hotellin respasta sai neuvoa oikeaan suuntaan ja selvisin paikalle juuri, kun laivan portit aukesivat. Jos mennessä ei ollut tungosta, niin takaisin tullessa sitä oli ihan riittävästi. Tässä vaiheessa yötä ei ollut kuitenkaan enää kiire mihinkään. Laivamatkalla huomasi, että päivä oli ollut monelle hyvin pitkä ja alkoholipitoinen, sillä puolet laivan matkustajista nukkui lattialla, ja toinen puolisko lauloi karaokea.

Laiva saapui Helsinkiin kello 4.00 kuten oli luvattu. Siitä vielä nopeat pysähdykset Espoossa, Korsossa ja Lahdessa, minkä jälkeen pystyikin menemään töihin kello puoli seitsemän. Sain ehkä keikkapäivän vapaaksi, mutta sitä seuraavasta päivästä ei ollut mitään puhetta. Tekisinkö reissun uudestaan, vaikka bändin näkeminen ei tällä kertaa ollutkaan ehkä niin suuri kokemus kuin ensimmäisellä kerralla? Totta kai! Lipun osto keikalle sekä matkat Tallinnaan onnistuvat niin helposti: jos Tallinnassa esiintyy bändi, joka ei ole tulossa Suomeen, on etelänaapuriin helppo lähteä. Ensi kerralla harkitsen ehkä kuitenkin hotellihuoneen varaamista, sillä yhdessä päivässä Viroon ja takaisin sekä laivalta suoraan töihin ei ollut paras kombinaatio. Tulen kuitenkin muistamaan tämän vuorokauden pitkälle tulevaisuuteen. Koko keikka maksoi minulle noin 180 euroa (tuliaisia ei oteta huomioon), mikä ei ole mielestäni täysin mahdoton hinta niin sanotusta ”ulkomaanreissusta”.

Kappalelista:
It’s So Easy
Mr. Brownstone
Chinese Democracy
Welcome to the Jungle
Double Talkin’ Jive
Better
Estranged
Live and Let Die (Wings)
Slither (Velvet Revolver)
Rocket Queen
Shadow of Your Love
You Could Be Mine
Attitude (Misfits)
This I Love
Civil War
Yesterdays
Coma
Speak Softly Love (Nino Rota)
Sweet Child O’ Mine
Wichita Lineman (Jimmy Webb)
Don’t Cry
Used to Love Her
Wish You Were Here (Pink Floyd)
November Rain
Black Hole Sun (Soundgarden)
Knockin’ on Heaven’s Door (Bob Dylan)
Nightrain
Encore:
Patience
Madagascar
The Seeker (The Who)
Paradise City

Raportti: Marko Valve
Kuvat: kaikki mahtavat kolme kuvaa tarjosi artistiorganisaation kuvaaja Katarina Benzova

Kommentoi julkaisua