Haarniska ei purista – arviossa Armored Saintin ”Emotion Factory Reset”

Los Angelesin perinteikkään ritarihevin veteraani Armored Saint on aina liikkunut jossain unohdetun suuruuden ja perinteiseen hevin kirnuamiseen luottavan kulttibändin hämärässä välimaastossa. Yhtyeen uusin studioalbumi ”Emotion Factory Reset” yrittää risteyttää perinteikkään thrash-pitoisen heavyn ja keveästi rokkaavan jenkkirockin. Kuten olettaa pelkäsin, lopputulos jättää hämmentävän sekavan ja biisien tason suhteen valjun jälkimaun. Anthraxin uran aliarvostetuimmat vuodet yhtyeen keulilla keuhkonneen John Bushin tunnistettava rosoisen karismaattinen lauluääni paikkaa edelleen kokonaisuudessa valtavasti. Myös Joey Veran bassotyöskentely kantaa bändin muuta instrumenttifraseerausta edelleen tutun elastisella tyylipuhtaalla groovellaan.

Oudolla tavalla vasten kasvoja iskee ymmärrys siitä, että albumin alkupuolella yhtye tuntuu olevan jotenkin poikkeuksellisen ilmeetön. Biisit eivät yksinkertaisesti irtoa lähtökuopistaan, ja summittaiselta kuulostava kokeileva pehmoilu ja velttoilu syö Losin haarniska-heavy-veteraaneille elintärkeää orgaanista kipinää ja katu-uskottavuutta rajuimmissa yritelmissä. Uutukaisellaan yhtye ei levyn nimestä huolimatta kuitenkaan pyri mihinkään Armored Saintin musiikilliseen modernisointiin. Alkupuolen riehakkaammat ryöpytykset eivät kovasta yrityksestä huolimatta tunnu oikein lähtevän.

Southern rockin maaperälle astuva ”Buckeye”, napakan funkisti groovaava ”Compromise”, glam metalia biisirakenteittensa osalta lähestyvä ”It’s A Buzzkill” ja jostain syystä Bruce Dickinsonin soolotuotannon parhaat vuodet mieleen tuova ”Throwing Caution to The Wind” tuntuvat olevan tässä kohtaa Armored Saintin uraa yhtyeen mukavuusaluetta ’downpicking’-thrashin rappaamisen sijasta. Ja mikäpä siinä, kun se slbumin loppua kohti tuntuu näinkin luontevalta.

Myös rennossa takakenossa amerikkalaisen lesoon tyyliin rockaava ”Ladders And Slides” ja parhaimmillaan Downin Syvän etelän heavyn tyyliin svengaava ”Bottom Feeder” nousevat useamman kuuntelukierroksen jälkeen albumin parhaimmistoon. Vasta päätöskappake ”Epilogue” panostaa tiukempaan riffinakutukseen ja menevämpään thrash-pitoiseen poljentoon, jotka muistuttavat yhtyeen uran parhaista hedelmistä.

Kyseessä ei ole missään nimessä katastrofaalinen epäonnistuminen, vaan pikemminkin oppitunti siitä, miten traditioon nojaavan veteraanikokoonpanon ei kannattaisi yrittää edustaa liian montaa tyylisuuntausta yhdellä kertaa. ”Emotion Factory Reset” parantaa silti juoksuaan loppua kohti. Siitä huolimatta se jää lopulta epätasaiseksi välitilinpäätökseksi, joka jättää kuulijan kaipaamaan rehellisempää yhtyeen nykyisten mieltymysten seuraamista. Lähteköön siinä sitten vaikka koko retrotietoinen rässiliivijengi yhtyeen fanikunnasta.