Haastajan asemasta uran timantiksi – klassikkoarviossa 20 vuotta täyttävä Panteran ”Reinventing The Steel”

”Mikä on Panteran paras levy?” on kysymys, jonka on saattanut kuulla, jos on millään tavalla sattunut vihkiytymään kyseisen bändin tuotantoon. Jos unohdetaan jälleen aivan alkupään kasariset glam metal -omakustanteet, niin kysymykseen vastaaminen tapahtuu useimmiten noin kymmenen vuoden aikavälillä 1990–2000 julkaistujen levyjen väliltä. Useimmiten vähintään klassikkoina pidetään tuon ajan jakson kolmea lähes läpikotaisin vahvaa albumia ”Cowboys From Hell”, ”Vulgar Display of Power” ja ”Far Beyond Driven”.

Se, miksi tämä artikkeli on edes aluillaan, ei ole siksi, että olisi tarkoitus todistaa mainittujen albumien mahtavuutta. Tämä artikkeli kertoo Panteran ehkä unohdetuimmasta klassikosta ”Reinventing the Steel”, joka julkaistiin 21. maaliskuuta vuonna 2000. Muistan tuohon aikaan tienneeni yhtyeeltä vain pari hassua kappaletta, kun silloinen yläasteaikainen luokkakaveri kehaisi tuoretta Pantera-levyä ja miten se on parempi kuin edelliset. Ajattelin, että niin kait sitten ja ”what ever”. Voisihan sen joskus kuunnella. Eikä aikaakaan, kun toinen kaveri oli nauhoittanut VHS-kasetille bändin tuoreen videon kappaleesta ”Revolution is My Name”. Väkevää menoa, ajattelin, muttei suoraan sitä miltä musiikilta hain – siihen aikaan. Paitsi, että tykkäsin kyllä tehdä löytöjä paikallisen kirjastoauton uutuuslevyistä (siellä oli paljonkin metallimusaa), niin perusmusiikkimaku kulki vielä satunnaisten melodisten metallibändien, power metalin sekä tietenkin Metallican välillä. Anteeksi jo tässä vaiheessa nostalgisointi, mutta nykyään kun on helpompaa tehdä löytöjä verkon avulla eri suoratoistopalveluiden kautta, ei uuden musiikin löytäminen ole läheskään yhtä jännittävää. Silloin aikanaan vielä 2000-luvun alkukuukausina täytyi oikeasti liikkuakin saadakseen haluamansa. Ja kun aikaa saattoi olla senkin vuoksi rajallisesti kuunnella nopeasti kaikkea haluamaansa, oli valittava tarkoin, minkä levyn lainaa tai ostaa. Taikka edes mitä ryhtyä kaupan CD-soittimella kuuntelemaan ostopäätöksen eteen.

Yksi niistä kirjastoautosta mukaan tarttuneista levyistä oli todellakin Panteran ”Reinventing the Steel”. Albumi, joka on kestänyt aikaa, parantunut vanhetessaan ja, uskallan väittää, – jopa haastanut Panteralta kaikki edeltävät albumit suvereenisti, mikäli kuulija siihen on yhtään syvemmin jaksanut paneutua. Levy starttaa ehkä aggressivisimmalla Pantera-biisillä koskaan. ”Hellbound” vetää luulot pois heti alkumetreillä, sysäten syrjään kuulijat, joita ns. huutomusiikki ei kiinnosta pätkän vertaa. Myönnettäköön, että ”Hellboundissa” on sävellyksenä hieman helpohkojen ratkaisujen makua, mutta itse soitto- ja ”laulu-”suoritukset koko Pantera nelikolta on sellaisella tasolla, että asenne välittyy uran alun löysäilyjen jälkeen jopa pöyristyttävällä liekillä. Ja kyllä sen tässä voi sanoa: jopa Vulgar Display of Power on löysäilyä tähän albumiin verrattuna. Se on sitä osittain myös siksi, että se on helposti kuunneltu puhki nopeammin ja jo aikoja ennen kuin ”Reinventing The Steel” vasta kypsyi Pantera-fanin korvissa hiljaisella lämmöllä, vain roihahtaakseen täyteen kukoistukseen. Mutta myös soundimaailma on ”Reinventing The Steelillä” huomattavan paljon massiivisempi kuin edeltäjillään.

”Yesterday Don´t mean Sh**” – mikäpä olisikaan hienompi fraasi asennemetallia pursuavalle levylle? Huomioon pantavaa levyä läpikuunnellessa on ollut ensikuulemalta asti, miten jokaisen kappaleen otsikko mainitaan aina kertosäkeistössä keskeisenä asiana. Muistan, miten se alkuun hieman ehkä häiritsikin, sillä usein kokemukseni on musiikinkuulijana se, että mitä vähemmän on hokemien ja biisin nimien rallattelua, sitä paremmin se kestää kuunteluita. Yleensä. Mutta ”Reinventing The Steelillä” ei juuri rallatella. Jos levyllä onkin iskulaseita, ne on syljetty ilmoille angstisella ja ihon alle käyvällä vimmalla. Vimmalla, joka soljuu ajan ja kuuntelukertojen myötä musiikissa, kuin osana mahtavaa, lähes nerokkaan kunnianhimoista kokonaisuutta. ”Reinventing the Steel” -albumin avaavaa viittä ensimmäistä biisiä voisi jo itsessään kutsua niin tiukaksi kokonaisuudeksi, että lopulta tulee vain mieleen kysymys ”onko Panteralla mitään näin vahvaa aloitusta yhdelläkään aiemmista levyistä?”. ”Far Beyond Driven” pääsee groovaavalla alkunsa viisikolla toki lähelle mutta lässähtää lopulta siinä viidennessä biisissään. Kun taas ”Revolution is My Name” on ”Reinventing the Steel” -albumilla jo sellainen helmi, että jää vain arvailtavaksi, mitä kaikkea veljekset Abbot ja Rex Brown sekä keulillaan parhaillaan maagisen hyvä keulahahmo Phil Anselmo olisivat saaneet vielä aikaan. Sitä levyä valitettavasti ei enää tulla koskaan kuulemaan, mutta itkut sikseen, koska sitten mennäänkin ylöspäin!

Aiemmin mainittu asia siitä, miten albumi on kypsynyt ajan myötä kuin se kuuluisa vuosikertaviini tai järeä puu vuosirenkaineen, korostuu etenkin ”Uplifting”-kappaleen kohdalla. Jos nyt epäselväksi olisi levyä kuuntelevalle jostain syystä jäänyt, niin ”hard core” -vaikutteet ovat Panteralla tällä levyllä selkeimmillään kaiken groove metalin keskellä. ”Uplifting” on myös siitä paras esimerkki, ja etenkin kappaleen sanoitukset (”on one whole bottle ’uplifting’, there is no telling what I’ll do – run head first into traffic, with a mindset of annihilation”) puoltavat levyn hullua vimmaa, jonkalainen hard core -piireissä ei ole vieras asia. Kohkauksen ja kaahailun vastapainoksi albumin loppupuolelta löytyy myös (onneksi) hieman tutumman raskasta ja jopa rauhallista puolta. Rakenteen albumilla voisi pitkälti nähdä kokonaisuudessaan samanlaisena, kuin myös mahtavalla edeltäjällään ”The Great Southern Trendkill”, jolla myös rauhalliset kappaleet tasapainottivat levyä. ”Reinventing the Steelillä” ne on jätetty kuitenkin ehkä jopa kuulijaystävällisemmin loppupäähän. Levyn ainoana muusta kappalemateriaalista vaisumpana esimerkkinä voisi mainita ”Death Rattlen”, joka tällä levyllä toimittaa selkeimmin ns. täytebiisin virkaa. Siitäkin huolimatta se on vähintään kelpo Pantera-biisi, joka oikeastaan vain korostaa muiden levyllä olevien raitojen ansaittua paikkaa kokonaisuudessa. Se on sanottava, että ”Reinventing the Steel” on vain TÄYTTÄ TIMANTTIA oleva 44-minuuttinen klassikko, joka on saavuttanut klassikkoasemaansa altavastaajana mutta kuulijaa palkitsevana suhteellisen monipuolisena kokonaisuutena. ”Goddamn Electric” -kappaleen sanoitukset Black Sabbath– ja Slayer-viittauksineen sekä iki-ihana ”You´ve got to belong to it” nousevat lopulta ”Upliftingin” ohella levyn suvereeniin tähtikentälliseen, jos täytyisi mihin tahansa Pantera-biisiin verrata.

Tätä arvioivan mielestä ”Reinventing The Steel” ei ollut kummoinen levy, kun sitä ensi kertaa kuuli – eikä vielä edes ensimmäisellä viidellä tai kymmenellä kuuntelulla. Myöhemmin olen joutunut toteamaan luokkakaverin silloisen 20 vuoden takaisen väitteen totuuspohjan ”Reinventing The Steel”-albumin kohdalla Panteran parhaana levynä vähintään täysin ansaituksi. Pantera oli yhtye, joka kehittyi levy levyltä aina hieman eikä koskaan tehnyt kahta täysin samanlaista levykokonaisuutta. Se, jos mikä, on rikkaus, jota varsinkin nykyajan metallimusiikin skenessä voitaisiin enemmänkin vaalia.

Pantera Facebookissa

Kirjoittanut: Jani Lahti

Kommentoi julkaisua