Haastattelussa Lovers Left Alive – katurockin uusi tuleminen?

Tiedätte tarinan: vanha, päihteiden mädättämä rokkijäärä nousee paikallisen kaljajuottolan nurkkapöydästä ja alkaa tilittää nuorille kitarankanniskelijoille stooria Städistä: ”Kundit, ei enää oo mitää rokkia…” Joskus ammoisina aikoina oli tarinasta riippuen Helsingin kaduilta lähtöisin oleva Hanoi, tai Smack, tai sitten The 69 Eyes, ehkä Jimsonweed, toki Fleimarit, tai sitten vaikka Hunters. Isot tukat, tiukat biisit ja kova asenne. Maailmalle yritettiin, joku käytti liikaa huumeita ja jäätiin kulttisuosioon Kallion kaduille. Tai sitten isompaan suosioon tai juututaan maailmalle muuten vaan. Aina se tarina kuitenkin loppuu jotenkin niin, että ”No, sellaista bändiä ei Suomessa enää ole eikä tule – te ootte myöhässä. Skene on kuollut, blää blää”.

Nyt kaikille tiedoksi: taas olisi yksi tilaisuus olla ajoissa – jos siis haluaa todistaa aivan reaaliajassa tuoretta newyorkdollsiaanisen rock ’n’ roll -perinteen ilmentymää. Täynnä vimmaa ja nuoruuden intoa, kehityskaarensa alkuvaiheessa!  

Bändin nimi on Lovers Left Alive, syntymävuosi 2020 ja kotipaikka tietenkin tämänhetkisen pääkaupunkimme Helsingin kadut. Lovers Left Alive on parin aktiivivuotensa aikana saanut taas aikaan uutta toivoa Loosen ja Kallion rokkibaarien lähiympäristössä tapahtuvasta rock ’n’  roll -heräämisestä. Ja mikä parasta, jätkät jaksavat reissata keikalle jopa omalle kotikulmilleni Turkuun, eivätkä keikkaliput maksa satasta.

Pakkohan näitä nykyhetken rokkistaroja on levittää Kaaoszinen sivuille ja katsoa, mikä kirjain tarttuu mihinkin kohtaan.

Mahtavaa, kun olette päässyt vihdoin Turkuun keikalle. Tervetuloa Kaaoszinen haastikseen, Lovers Left Alive!

Tomi Hyena: Jo oli aikakin! Käytiin jo eilen Bar Toimistossa (naurua). Kun mä oon aina myöhässä, nii mä tulin päivää ennen. Ja niinpä mä ehdinkin just sopivasti tänään soundcheckiin!

Keikkapäivänä on valitettavasti selvinnyt, että bändin basisti Vänski on kuumeessa eli kitaristilaulaja Tomi Hyenan sanoin ”Au au”. Niinpä alkuperäisbasisti ja nykyään toinen kitaristi Jaska pelastaa päivän palaamalla pikakomennuksella bassoon. Rumpali William Freyermuth elättelee kuitenkin yhä toivoa siitä, että Vänski on soittokunnossa jo seuraavana päivänä, eli uudenvuodenaattona tapahtuvalle Helsingin Ääniwallin keikalle.

Tomi: Me ollaan aika mukautumiskykyinen bändi, on tää välil ollu sellaista säheltämistä. Ollaan hyvii luovii sellaisessa.

Only Lovers Left Alivehan on 2013 julkaistu leffa, mikäs suhde teillä on tähän Jim Jarmuschin elokuvaan?

Jaska: Mä oon nähny sen kaks kertaa. Ekalla tykkäsin tosi paljon, tokalla se oli jo vähän tylsä. Mut toistaalt Jim Jarmuschin kaikki leffat on vähän sellaisia.

William: Mut bändiä ei oo nimetty elokuvan mukaan.

Tomi: On olemas tällainen Jeff Dahlin biisi ”Only Lovers Left Alive”…

Punk- katu- ja yleisrock -diggareille tiedoksi: Jeff Dahl on saksalainen, mm. Dead Boysin Cheetah Chromen kanssa soittanut, 1977 debyyttisinkkunsa julkaissut punkkari. Hyvää eikä niin puhkisoitettua musaa, kannattaa tutustua.

Jaska: Ja mikä se kirja on?

Tomi: Se on Dave Wallisin romaani (Only Lovers Left Alive, 1964), joka kertoo itsemurha-aallosta aikuisten kesken. Ne vetää easy way –pillereitä, easy way out. Sit nää nuoret jää ihmettelee et mitä ihmettä tääl tapahtu. Se on sellainen kulttisuosikki, Stiv Batorisin (mm. Dead Boys, Lords Of The New Church) ja noiden lempikirjoi. Ne otti sen The Wanderersin kaa levyn nimeksikin. Siit piti tehdä leffakin, jossa pääosassa ois ollu Rolling Stones 60-luvulla…

Tässä kohdassa The Vantages-yhtyeen kitaristi-kosketinsoittaja Anton Froloff kaataa kaljat haastispöydän ja äänityslaitteena toimivan kännykän päälle. Sehän meni hienosti! Kuivataan bisset ja homma jatkuu.

Millainen historia bändillä on takana? Tomi on ainakin soittanut Likaisissa Pikkareissa, sen muistan entuudestaan.

Tomi: Joo niin oon joskus, kuten Jaskakin, se on [muuttuvaisen kokoonpanonsa vuoksi] Suomen Yardbirds. William oli kans samalla treeniksellä niin sieltä löytyi rumpalikin.

Mikä oli syy siihen, että tää bändi piti perustaa?

Tomi: Että pääsis soittaa omia biisejä, omaa tyyliä. Ja sit se et pitää laulaa englanniks, jos haluaa soittaa niitä mahdollisimman laajalle yleisölle. Sit kun on vuosikaudet muhinu niitä biisejä, lopulta se on helpompi pistää oma juttu aluilleen. Sen takia mä pyysin näitä messiin, ku oon tuntenut ne monta vuotta. Siin tietää, että on kemia heti alus messissä ja sit nää sitoutu tähän mun visioon et antaa Tomin vähän päästää höyryjä.

Pakko riidanhaastajatoimittajana kysyä, onko tämä siis nimenomaisesti sun bändi, Tomi?

Jaska: No ei se tänkään bändi suoranaisesti ole.

Tomi: Jonkun on kuitenkin otettava ohjat käsiin, jotta saadaan sitä asiaa eteenpäin. Oli tässä ekana kans sitä, että ”Minä pystyn hoitamaan tätä jotenkin”, sitten siitä tuli iso tuki et näitäkin kuunnellaan. Mutta siinä vaaditaan myös sitä, että mun pitää pystyy ottaa paskaa niskaan. Niinku jokaisen pitää pystyy ottaa, kun tekee jotain esimiesduunia.

Eli onko bändi ikään kuin valistunut diktatuuri?

Tomi: Mä oon itse asiassa aina pitäny valistuneen itsevaltiuden ajatuksesta…

Jaska: Voi vittu, luopio…

Tomi: …Mut sitten se kaatuu aina siihen ku se valistunu itsevaltias delaa, nii sen lapsi tulee johtaa ja se ei enää olekaan niin valistunut. Se on vähän ku ois duunissa Helsingin kaupungilla, [koulutuksen ja valmennuksen puuttuessa] sä jäät omilleen.

William: Korjaa Tomi jos oon väärässä, mut sä sanoit tänään just aiemmin näillä penkeillä et ”Tää alko mun bändinä, mut nyt tää on meidän bändi”.

Tomi: Se vaihtelee mun mielialan mukaan (naurua). Nää ei siedä paskaa enkä siedä mäkään, joten meil on syvä yhteisymmärrys. Mut täytyy aina välillä tehdä pieniä linjatsekkejä (naurua).

Mites biisintekoprosessi?

Jaska: Paljolti se on Tomin valmiiden idisten pohjalta sovitettu.

Tomi: Kun löysi itsestään sanottajankin vikaa, niin aluksi sitä halus tuoda mahdollisimman paljon esiin. Mutta nyttemmin kun Jaskakin lähti tohon laulajakitaristin hommaan nii ois ikävää, jos hän ei pääsis liidaamissaan biiseissä vetämään omia sanojaan. Mä en voi oikein laittaa sanoja sen suuhun. Kun me katotaan biisejä, nii me katotaan et onko nää sellaisia sanoja tai biisejä, jotka oikeesti sopii tälle porukalle.

Eli teille on tullut joku tietynlainen konsepti ja tietynlaiset biisit on teidän juttu?

Tomi: Yhteiset vaikutteet sen varmaan määrittää. Voidaan sanoa vaikka Williamille, että ota tällainen Led Zeppelinin filli tähän väliin ja se osaa soittaa sen. Sellainen yhteinen musiikintuntemus, joka helpottaa.

Keikalle kutsunut Tomi ainakin suositteli kuuntelemaan Ebba Gröniä, The Clashia, (Johnny Thundersin) The Heartbreakersia, The Replacementsia ja Herman Broodia oikeaan tunnelmaan pääsyn nimissä.

Tomi: Siin ei oo vielä puoletkaan meidän vaikutteista, mutta siinä on tollasta fiiliksellä vedettyä musaa. Noi on sellaisia, joita kuultuaan jengi on ilmoittanu et nyt mä haluun soittaa skebaa tai laulaa. Se on sellaista yksinkertaista musiikkia, eli helppo omaksua ja helppo opetella. Kuka tahansa osaa soittaa sen riffin eli moni osaa opetella ja soittaa sen.

Mutta teepä sellainen uusi itse, sehän on se vaikeus. Olen innoissani, että tällainen 70-luvun perinteestä ponnistava uusi bändi on nousukiidossa juuri nyt.

Tomi: Tuntui, että Helsingissä oli vielä 10 vuotta sitten vahva katurock-skene.

Miellättekö itsenne katurock-bändiksi?

Jaska: Muiden termien puutteessa me ollaan tukeuduttu siihen. Ehkä siksi, että me halutaan tavoittaa ihmiset, jotka kuuntelee sitä.

Tomi: Mä diggasin siit skenestä, ennen oli vaikka Hunters ja [toimittajan oma bändi] Dead Flowers. Haluttiin vähän niinku elävöittää sitä skenee. Siinä on toki kaikkee muutakin syvällä, mut jengi tietää heti et mistä siinä musassa on kyse. Keep it simple.

Pääsitte kuitenkin tuossa juuri myymään jäitä eskimoille eli soittamaan englantilaista katurokkia englantilaisille?

Jaska: Kaikki oli meille oikein mukavia. Mutta ei oltu tarpeeks white trash Blackpooliin.

Tomi: Eihän meistä kukaan tiennyt mitään, mentiin vaan Edinburghiin päivää ennen tutustuu ihmisiin. Sitte [helsinkiläinen] Plastic Tears ja [englantilainen] Paradise Alley ilmoitti et ne etsii [30-vuotisjuhlakiertueelleen] lämppäreitä sinne pariin iltaan ja mä vaan laitoin viestiä et pääsiskö.

William: Jos jotain stoorii tosta nii tokalla keikalla Paradise Alley tuli sanoo soundcheckin jälkeen et tänää sellainen homma et soitatte vaan puol tuntii…

Tomi: Tai siis ne kysy että voisitteko millään soittaa vaan puolen tunnin setin.

William: No sit mentii kysyy äänimieheltä et mites nää ajat. No se sanoi, että kaikilla 45 minuuttia per bändi. Aha, okei. En mä tiedä et onks se hyvä vai huono juttu, et pääsesiintyjä tulee vaatii lyhyempää settii. Mut mä otan sen et vissiin hyvä juttu…

Tomi: Mut me soitettiin sit 50 minuuttia (naurua). Kyl ne valitti jostain liian pitkistä soundcheckeistä, vaikka tehtiin kaikki 10 minuutissa. Sitte seuraavas tsekissä me soitettiin vaan puolet ”Old Friend Joe” -biisistä ja lähdettii menee. No, siel Blackpoolissa oli jotain 10–15 henkeä. Kuitenkin enemmän kuin Hanoi Rocksilla niiden ekalla Englannin keikalla. Ei ollu kuitenkaan kolmijalkaista koiraa!

Kun soititte Plastic Tearsin kanssa, niin se bändihän on jaksanut soittaa vaikka kuinka pitkään. Mitäs mieltä ootte siitä kun vanhat jätkät jaksaa painaa, ajatteletteko te soittaa vielä kahdenkymmenen vuoden päästä kuin ne?

Tomi: Musta tuntuu ettei Plastic Tearskaan oo kelannu sitä et miten pitkään ne jaksaa soittaa. Ne ovat vaan tehny sitä niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Nyttenkin syksyllä Loosessa paikka oli täysi. Jossain arvostelussa puhuttiin sen bändin suhteen ”ruma ankanpoikanen”-fiiliksestä, mä en tajuu sitä dissausta – tehkää ite perässä! Nehän tekee just oikeista syistä sitä musaa, et jos joku ei diggaa nii älkää kuunnelko. Ja kuinka moni nykybändeistä on tehny keikkaa Alankomaissa, Hampurissa ja niillä on vielä levydiilit jokaiselle albumille. Ehkä niistä ei Suomessa kuulu mut ne meneekin sinne, missä jengiä kiinnostaa. Sitä me ollaan koitettu täälläkin sanoo et jos täällä Turussa tai Suomessa ei ketään kiinnosta, nii menkää sellaiseen mestaan mis jengiä kiinnostaa. Koska niit on. Ja siel sitä jengiä tapaakin.

Tomi: Jos haluu sen skeneyhteisön, on sen eteen valmis tekee ite. Ja pitää  olla oikeesti kiinnostunut ihmisistä, eikä ajatella niitä astinlautoina. Siten saa jotain pysyvää aikaseks. Ja sit tulee sinne meidän keikoille, siellä on jo nyt perustettu uusia bändejä. Mä oon sanonu niille et sit ku ootte valmiita nii tulkaa meidän kaa keikalle, soitatte meidät suohon!

Ja tämän jälkeen kukaan ei enää puhunut – bändi soitti. Suohon tätä glamrokin alkurämeissä tarpovaa rykmenttiä tuskin kukaan saa, elleivät he itse sellaiseen heittäydy. Ja samaan aikaan yleisössä nyökkäilivät tyytyväisenä – ketkäs muutkaan kuin 69-silmäiset oppi-isät! Keikan jälkeen Soundi uutisoi vuoden 2022 kohokohtia by Jyrki 69:

”Lovers Left Alive

Paras bändi stadista vuosiin! Näin yhtyeen livenä Turussa oman keikkamme jälkeen glam-klubilla. Kelloggs Bollocks, Mezola, Floyd, Johnny Thunders ja Richey Manic olivat heränneet bändissä taas henkiin. Aikamatka Lepakkoon vuodelle 1984…”

Teksti: Juhani Mistola

Kuvat: Lassi Lakanen

LLA Instagramissa

LLA Facebookissa