Haastattelussa metallimuusikon uransa päättänyt Vesa Ranta: ”Tuoreimpien bändien taival nykyisessä musiikkibisneksessä on pitkä ja kivinen”
Oulu-metallin kulmakiven ja vuosituhannen taitteen molemmin puolin yhtenä kotimaisen metallimusiikin pioneerina tunnetun Sentencedin ja sittemmin The Man-Eating Treen rumpalina toiminut, monessa mukana ollut valokuvaaja ja ohjaaja Vesa Ranta ilmoitti syksyllä pistävänsä musiikillisen uransa osalta pillit pussiin. Kuukausien ajan saimme odottaa äärimmäisen kiireiseltä ja työteliäältä mieheltä vastausta haastatteluumme, johon häneltä viimein liikeni aikaa vastata näin kevään korvalla. Tästä haastattelusta löydät Vesan tuoreita mietteitä, kuulumisia ja tulevaisuuden suunnitelmia.
Tervehdys Vesa! Mitä elämääsi kuuluu maaliskuussa 2018?
Mainos päättyy
Vesa Ranta: Ihan hyvää kuuluu. Olen ollut viimeisen puoli vuotta aika kiireinen. Yli kaksi vuotta työstämämme ”Reunalla”-tietokirja on ilmestynyt muutama kuukausi sitten. Kirja valittiin Tieto-Finlandia-finaaliin, jonka jälkeen kiireet lisäntyivät entisestään. Aikani on mennyt lähinnä valokuvauksen, videokuvauksen ja kirjaprojektien parissa normaalien perherutiinien lisäksi. Musavideopuolella ollaan juuri viimeistelty Barren Earthin uutta videota, ja aivan näinä hetkinä lähdemme kuvaamaan uutta Amorphis-videota Pohjois-Norjaan.
Millaisten projektien parissa olet viimeisimmät viikot tai ehkä kuukaudet viettänyt?
Vesa Ranta: Eksyin valokuvauksen puolelta liikkuvan kuvan pariin reilut kaksi vuotta sitten. Olin pitkään vieroksunut liikkuvan kuvan parissa työskentelyä, vaikkakin olin jo Sentencedin aikana se, joka puuttui meistä eniten siihen, millaisia videoita ja kenen kanssa niitä tehdään. Nyt olen tehnyt itse kahden vuoden aikana aika paljon musavideoita ja keikkatallenteita, pääasiassa raskaamman genren bändeille.
Mainos päättyy
Viimeisimmät valmistuneet videot ovat Hallattarelle ja Sólstafirille ja lyriikkavideo Trees Of Eternitylle. Olen löytänyt musiikkivideoista itselle hyvän formaatin, jossa voin hyödyntää omaa soittajataustaani ja kuvaamistani. Liikkuvan kuvan puolelle on tulossa muutamia isompia projekteja, jotka eivät ole tällä kertaa musavideoita vaan pitkiä dokumenttielokuvia. Niistä en voi tässä vaiheessa kertoa vielä enempää myös siitä syystä, että niiden valmistuminen on kuitenkin vielä hamassa tulevaisuudessa.
Ilmoitit muutama kuukausi sitten päättäväsi menestyksellisen ja pitkän metallimuusikon ja rumpalin urasi. Mitkä seikat vaikuttivat mittavan muusikon urasi lopettamispäätökseen eniten ja kuinka vaikea tuo päätös oli sinulle itsellesi?
Vesa Ranta: Olihan se vaikea tottakai. Joskus täytyy kuunnella sydämen ääntä ja nyt oli vahva tunne, että urani ja aikani aktiivisesti keikkailevana ja levyttävänä bändimuusikkona on ohi. Työni valokuvauksen ja videoiden parissa on muutenkin erittäin pirstaloitunutta ja aikataulutettua, joten minun oli pakko jättää asioita vähemmäksi. Uskon, että joitain soittohommia voi jossain välissä vielä tulla, mutta enemmän sellaista projektiluontoista, jos jotain. Suomea ja maailmaa kiertäväksi “keikkajyräksi” minusta ei kuitenkaan enää ole. Olen nähnyt sitä puolta jo ihan tarpeeksi.
Kuinka musiikkimakusi ja musiikilliset intressisi ovat jalostuneet vuosien varrella varhaisimmista bändikokeiluistasi ammattimuusikon urallesi ja edelleen parin viimeisen vuosikymmenen läpi näihin päiviin asti?
Vesa Ranta: Olen aika monipuolinen musiikinkuluttaja. Viime vuosina olen löytänyt enemmän progempaa kamaa ja innostunut lähinnä vanhoista bändeistä, joihin kiireimpinä bändivuosinani en ollut jaksanut perehtyä. Sellaiset nimet kuten Tool, Porcupine Tree, Karnivool ja Opeth on olleet viimeisen vuosikymmenen ahkerassa diggailussa. Toki vielä vanhemmat bändit kuten Pink Floyd ja Rush ovat säilyneet kestosuosikkeina kaikki nämä vuodet. Metallisemmalta puolelta itselleni on viime vuosina kolahtaneet parhaiten hieman kokeellisemmat bändit, kuten Cult of Luna, Mastodon ja Triptykon. Lisäksi vanhat metalliklassikot ovat merkityksellisiä ja tärkeitä edelleen.
Mainos päättyy
Mainitse omalta muusikon uraltasi yksi tai kaksi rakkainta ja raastavinta muistoa.
Vesa Ranta: Rakkaita muistoja on paljon. Niin kuin monessakin Sentencedin haastattelussa olemme sanoneet, bändi toimi eniten musiikin ehdoilla. Levyjen tekeminen ja luomisprosessi oli aina se rakkain ja tärkein asia. Kiertämiset, haastikset ynnä muut olivat sitten meille se raskain osuus. Uuden musiikin luominen oli aina se rakkain ja paras juttu. Voin puhua tästä sekä Sentencedin että The Man-Eating Treen kohdalla.
Raastavin muisto on tietenkin (Sentencedin kitaristin ja pääasiallisen biisintekijä) Miika Tenkulan kuolema. Vielä yhdeksän vuotta poismenonsa jälkeenkin mies käy edelleen joka viikko mielessäni. Lahjakas muusikko meni aivan liian varhain, ja se ahdistaa edelleen. Toki myös Sentencedin lopettamispäätös oli kova pala, vaikka olimmekin kaikki yhtä mieltä päätöksestä. Se rohkea päätös oli oikea, ja tunsin siitä yhtä aikaa ylpeyttä ja surua.
Jäikö muusikon uraltasi mitään sellaista saavuttamatta tai kokematta (yksin tai yhdessä bändin kanssa), joka olisi jäänyt kaivertamaan mieltäsi? …Ja jos, niin mitä?
Mainos päättyy
Vesa Ranta: Aasian keikat jäi kokonaan soittamatta. Se jäi hieman harmittamaan. Sentencedille tuli tarjous Japanin suunnalta muutamia päiviä sen jälkeen, kun olimme jo lyöneet lukkoon bändin hautajaispäivän Oulun Teatrialle vuonna 2005. Halusimme lopettaa kuitenkin uramme kotikaupunkiimme Ouluun.
Mitkä ovat itsellesi kaksi tärkeintä äänitettä joilla olet soittanut, ja miksi juuri ne?
Vesa Ranta: En voi sanoa vaan kahta, pakko sanoa kolme. Sentencedin levyistä rakkaimmat on ”North From Here” (1993) ja ”The Cold White Light” (2002). The Man-Eating Treen viimeisimpään ”In the Absence of Light” -levyyn (2015) olen myös oikein tyytyväinen.
”North From Here” on levy jonka tekoprosessi oli erittäin intensiivinen. Treenasimme tuohon aikaan todella paljon. Koko elämä pyöri oikeastaan vaan bändin ympärillä, ja meillä oli materiaalista vahva tunne että nyt olemme saaneet heitettyä soppaan mukaan uusia juttuja. Levyn vastaanotto oli hyvä, ja se oli meille levy jonka ansiosta ulkomaan kuviot alkoivat aukeamaan paremmin. Sen levyn jälkeen tulikin fiilis, että nyt tämä polku on kuljettu loppuun ja on keksittävä jotain muuta. Ei ole järkeä toistaa vaan itseään.
Sentencediltä myös ”The Cold White Light” levy on itelle erittäin merkityksellinen. Oltiin ”Crimsonin” (2000) jälkeen aikamoisessa käymistilassa. Inspiraatio oli kaikilla vähän heikolla tasolla, ja pidimme reilusti yli puolen vuoden totaalisen breikin. Tauko teki todella hyvää, ja sen jälkeen hommaa lähdettiin työstämään kuin uutta alkua.
The Man-Eating Treen levyistä ”In the Absence of Light” on ylivoimaisesti tärkein. Tehtiin levyä ns. pitkän kaavan mukaan, kahdessa eri sessiossa noin puolen vuoden välein. Levyä on kypsytelty pisimpään ja panostimme siihen suhteellisen paljon myös omaa rahaa koska nykypäivänä studiobudjetit ei päätä huimaa. Mielestäni kyseinen levy on yksi parhaista jossa olen itse ollut mukana.
Viime vuosina sinun kädentöitäsi on enimmäkseen tavannut audiovisuaalisen ilmaisun saralla: Olet työskennellyt monien projektien ja kohteiden ammattikuvaajana aina promokuvista asti hyvin huomiota saaneisiin kirja- ja lehtikuvauksiin saakka. Olet kunnostautunut onnistuneesti myös musiikkivideo-ohjaajana. Koetko hyötyneesi metallimuusikon urallasi kokemistasi asioista; estetiikasta, opeista ja viitteistä ja saanut ammennettua niistä vaikutteita taiteelliselle urallasi nykyisessä päätoimisessa leipätyössäsi kuvaajana ja ohjaajana? Jos, millä tavoin?
Vesa Ranta: Kuten aiemmin mainitsinkin, olen ollut yhtä kauan kiinnostunut kuvaamisesta kuin soittohommista. Menin ekaan valokuvauskouluun jo 1994, aivan ”Amok”-levyn julkaisun aikoihin. Sitä opiskeluputkea kesti vuoteen 2001 asti, jolloin valmistuin Turun Taideakatemiasta valokuvaajaksi. Suoritin osan työharjotteluistani kuvaamalla Sentencedin kiertueilla. Siihen kuvamateriaaliin olisi joskus kiinnostava palata.
Olen siis pitkään tasapainoillut kahden rakkaan “lajin” parissa. Olin jo bändiurani alusta asti kiinnostunut musavideoista, mutta en silloin osannut kuvitella itseäni tekemään liikkuvaa kuvaa. Omasta taustasta on ollut apua näiden musavideoprojektien työstämisessä. Koko homma lähti käyntiin siitä, että halusin tehdä videon heti alkuunsa jollekin itselle tärkeälle yhtyeelle. Otin yhteyttä Swallow the Suniin ja ehdotin yhteistyötä. Halusin heidän biisin käyttööni ja summaksi sovittiin 1 €. Seuraavaksi tarttui onkeen Sólstafir, jonka videota lähdettiin kuvaamaan Islantiin saakka. Ne ekat työt poiki heti joukon lisää muita projekteja.
Kuvasit ja työstit Katariina Vuoren kanssa noin vuosi sitten julkaistun kirjan suomalaisista vähäosaisista, ”Lottovoittajien Pöydässä”. Kirja kertoo köyhyysrajan alapuolella elävien suomalaisten elämästä. Mitkä koet olevan merkittävimpiä asioita ja opetuksia, joita kyseisen kirjaprojektin kautta itse opit, ja mitä mielestäsi pystyitte välittämään kirjanne avulla lukijoille?
Vesa Ranta: Olen ollut mukana kahdessa yhteiskunnallisessa kirjaprojektissa mukana, molemmat ilmeistyivät viime vuonna. ”Lottovoittajien pöydässä – Tarinoita köyhyysrajan takaa” ja toimittaja Jenni Räinän kanssa dokumentoimani ja syksyllä ilmestynyt ”Reunalla -Tarinoita Suomen tyhjeneviltä sivukyliltä”. Minua on aina kiinnostanut dokumentaarinen valokuvaus ja aidot ihmisten tarinat. Molemmat kirjaprojektit avasivat silmiä aikalailla. On tärkeää tuoda esiin niitä hiljaisia tarinoita, jotka voisivat muuten jäädä kertomatta. Nämä molemmat kirjat voi saada ehkä ajattelemaan asioista uudella tavalla. Suosittelen tarttumaan näihin kirjoihin, jos osuu kohdalle.
Tulevaisuudessa tulet myös työskentelemään dokumenttien kuvaamisen parissa. Valotatko lukijoillemme, millaisista projekteista tulee olemaan kyse?
Vesa Ranta: Työstän tälläkin hetkellä paria uutta kirjaprojektia kahden eri kirjoittajan kanssa. Kirjat tulevat ulos vuoden tai kahden sisällä. Lisäksi olemme kypsytelleet dokumenttielokuvaa perheestä, jonka tarina on mukana ”Reunalla”-projektissamme. Nämä Japanista Suomen syrjäkylille muuttaneet ikäihmiset olisivat mielestämme hyvä aihe dokumenttielokuvalle. Uskon, että kuvaukset starttaavat jo kuluvan kevät-talven aikana.
Oliko rumpalin urasi nyt lopullisesti tässä, vai näetkö mitään syytä tai mahdollisuuksia yhtyeittesi comebackeille tai aivan uusille musiikkiprojekteille siintävän joskus hamassa tulevaisuudessa?
Vesa Ranta: Ei koskaan kannattais sanoa ei koskaan. Ura keikkailevana muusikkona kesti kuitenkin 26 vuotta. Siinäkin on ihan kiitettävä määrä kilometrejä takana. Ihmisen elämä on niin pirun lyhyt, että jos on muitakin unelmia, joita haluaa toteuttaa, niin silloin on hyvä pysähtyä miettimään, mitä tässä elämässä voisi vielä tehdä.
Joskus vois kerätä muutaman tutun soittajan tekemään studioon vaikka levyllisen räkäistä kuolometallia tai jotain ihan muuta, ilman mitään muita suunnitelmia. Musiikissa on tärkeintä aina se itse musiikki, kaikki muu säätäminen on vähän toisarvoista.
Kuinka musiikkibisnes ja bändien toiminnan luonne ovat muuttuneet niistä päivistä, jolloin aloittelitte ammattimaista musiikkitoimintaa Sentencedin kanssa? Mihin suuntaan musikkimaailma on muuttunut kaikkien näiden vuosien saatossa?
Vesa Ranta: Musiikkibisnes on tänä päivänä aikamoisessa käymistilassa. Koska levyt eivät enää myy entiseen malliin, moni asia on muuttunut. Bändien pitää kiertää todella paljon jos aikovat elää musiikillaan. Esimerkiksi Sentencedin tapauksessa tämä nykyinen tilanne olisi syössyt bändin hautaan alta aikayksikön. Kiertäminen kun ei ollut meidän suurin intohimo. Voisi kuvitella, että hektinen ja pitkäkestoinen rundaaminen vaikuttaa heikentävästi sävellystyöhön. Bändeillä ei ole aikaa enää pysähtyä kunnolla säveltämään musiikkiaan. Täytyy sanoa, että tuoreimpien bändien taival nykyisessä musiikkibisneksessä on pitkä ja kivinen. Bändien pitää osallistua myös moniin eri kuluihin. Ennen tehtiin kiertueita promotakseen levyjä, nykyään tehdään levyjä että päästään kiertueille. Pienemmät bändit maksaa kohtuullisen isoja summia siitä että pääsee mukaan kiertueelle. Bändit saavat vain pienen osansa sijoittamastaan rahasta takaisin merchandise myynnistä. Keskiverto kuukauden rundi Euroopassa maksaa helposti n. 10 000- 20 000€ bändille, jos ottaa huomioon myös sen, minkä verran tulonmenetyksiä tulee myös siitä, jos soittajat ovat kuukauden poissa mahdollisista palkkatöistään. Siihen summaan saa aika monta T-paitaa myydä. Ei ole helppo yhtälö, ei.
Vaikka musiikin suoratoistopalvelut ovatkin tätä päivää, sen vaikutukset koko musiikin tekemiseen ovat suuret. Itse ostan musiikin edelleen fyysisinä kopioina (vinyylinä jos mahdollista) koska haluan tukea arvostamieni bändien toimintaa myös rahallisesti. Näin homma saa jatkuvuutta.
Nauttikaa hyvästä musasta ja tehkää asioita joista pidätte!