Haisee pahalta, maistuu hyvältä – Poison Whisky!

Postilaatikkoon ilmestyneen kirjekuoren sisältä löytyi tummanpuhuva CD, jonka kannessa keekoilee viskipullon ja pääkallon muodostama sekasikiö. Kansi on bändinsä näköinen. Asia tulee selväksi ilman ylimääräisiä strösseleitä. Oheismateriaalina rintanapin ja parin tarran lisäksi on promokuva, jossa irvistelee kolme helvetin rumaa äijää. Trio näyttää siltä, että mikäli pimeällä kadulla vastaan tulisivat, niin alkaisi eletty elämä vilistä silmissä.

Pikainen vilkaisu bookletiin ilmoittaa levyn olevan omistettu edesmenneelle rock ’n rollin viimeiselle piraatille. Kun levyn laittaa soimaan on asiayhteys selvä. The Liquidator, lähes täydellinen Motörhead-pastissi, avaa pelin, eikä ollenkaan pöllömmin. Basso murisee maukkaasti, kitara möyrii ja rummut paukkuvat juuri niin kuin kuuluukin. Vokalistin ulosanti on vähintäänkin uskottavaa ja selväksi käy, että nyt puhuu mies eikä mikään heittolettipiiperö takahuonesmoothieineen. Kakkosbiisi saa kuuntelijan hieman hämilleen. Siksi paljon samoilla urilla mennään avausbiisin kanssa, että pieni huoli nousee kuulijan lakuaiseen. Tätäkö tämä nyt on koko lettu? Vastaus on kielteinen. Draaman kaari levyllä etenee hienosti, ja jatkossa toinen toistaan räyhäkkäämpiä ja simppeleitä rock-jyriä tarjoillaan kuulijan korville. Joko biisijärjestystä ei ole juuri mietitty, tai sitten se on tietoinen keskisormi liialle miettimiselle. Mainittakoon, että kun levyä kuuntelee ns. randomjärjestyksessä, kyseinen kakkosbiisi Pigs is Pigs nousee yhdeksi levyn huippuraidoista. Levyn edetessä ei juuri himmailla, pois lukien bluesin ja stonerin sävyttämä  hengähdyshetki Fuck up your life ja levyn päättävä Avalanche of shit.

Soundimaailma on ihastuttavan orgaaninen ja se suorastaan käryää viinalta, röökiltä ja vanhalta hieltä. Tämä on mielestäni pelkästään positiivinen asia nykymaailman puhki hiottuihin bulkkisoundeihin verrattuna. Uskallankin väittää, ettei studiossa ole vilissyt nollia ja ykkösiä instrumenttien ja äänityslaitteiston välillä siinä määrin kuin nykyään on tapana. Miesten taustoja hieman tuntien, syön hatullisen nyhtökauraa, jos äänitystilanteessa on menty jokin muu kuin analoginen tekniikka edellä.

Levy parantaa menoaan kuin sika juoksuaan edetessään. Äkkiseltään 12 biisiä voi tuntua pitkältä, mutta kun tämä mahdutetaan noin 35 minuuttiin konstailematonta turpaanvetoa, niin pelko on turha. Biisit taiteilevat edellä mainitun legendabändin lisäksi, ainakin itselle hienoisena yllätyksenä ennakko-odotuksiin nähden, vanhakantaisen brittipunkin saralla. Yllätys on kuitenkin itselleni varsin mieluinen. Näiden tyylisuuntien diggaajille voikin orkesteria suositella täysin varauksetta. Poison Whisky on varmasti jopa enemmän elementissään nautittuna livenä, hyvässä nousuhumalassa, sopivan intiimissä ja räkäisessä ympäristössä, kuin levyllä. Tästä huolimatta Poison Whisky  yltää vuoden parhaiden kotimaisten julkaisujen joukkoon. Toivottavasti jatkoa seuraa. Turjaketrio voi tämän julkaisun myötä minun puolestani krapuloissaan peiliä tuijottaessaan todeta keravalaisen pikametallin pioneerin sanoin: Jahas, legenda on herännyt…

9/10

Kappalelista:

1.The Liquidator
2.Pigs is Pigs
3.Saddest men on earth
4.The age of nothing
5.Eaten by wolves
6.Fuck up your life
7.Bad Vibrations
8.Bastard sound
9.Never give in
10.Where you gonna go
11.Dont be long
12. Avalanche of shit

Poison Whisky Facebookissa

Kommentoi julkaisua