”Hajoamisen partaalta parhaimpaansa” -klassikkoarviossa U2:n 30-vuotias ”Achtung Baby”

Kirjoittanut Mikko Nissinen - 29.11.2021

Irlantilaisen stadionrockin jätin, U2:n seitsemäs albumi ”Achtung Baby julkaistiin 18.11.1991. 1986 ilmestyneen ”Joshua Tree” -albumin myötä pop-rockin raskaaseen sarjaan noussut dublinilaisnelikko koki 1988 -ilmestyneen ”Rattle And Hum” -albuminsa myötä taiteellisen laskusuhdanteen. Vaikka albumi möi kansainvälisesti suuria määriä, kriitikot lyttäsivät sen sisällön amerikkalaisen perinnemusiikin halpana kierrättämisenä. Albumin promootiokiertueen viimeisellä keikalla kotikaupungissaan yhtyeen vokalisti Bono ilmoitti, että U2 tarvitsee aikalisän nahkansa uudelleen luomiseen ennen kuin palaa takaisin. Hän piti sanansa.

Yhtye päätti jämäköittää soundiaan vaihtoehto- ja industrial rockin kuin myös elektronisen tanssimusiikin keinoilla. U2 halusi ammentaa ilmaisuunsa uusia tuulia ja uutta kulmaa. Tämän kantavina ajatuksen johdattamana se astui ensimmäistä kertaansa vastikään yhdistyneen Saksan maaperälle äänittämään albumiaan Berliinin muurin kupeessa sijainneille Hansa Ton Studioillle. Albumia tuottamaan palkattiin huippunimet Daniel Lanois ja Brian Eno. Sessiot starttasivat skismaisessa ilmapiirissä ja yhtyeen jäsenistö ajautui niiden alkumetreillä useaan otteeseen eripuraisiin tilanteisiin musiikillisista erimielisyyksistä johtuen. U2 oli jopa pariin otteeseen lähellä hajoamista jäsenten välisistä erimielisyyksistä kummunneiden ja eskaloituneiden riitojen vuoksi. Suurimmaksi osaksi nämä aiheutuivat siitä seikasta että rytmiryhmä: basisti Adam Clayton ja rumpali Larry Mullen Jr. olisivat halunneet tehdä albumista klassisemmin rokkaavan, siinä missä kitaristi Edge oli hullaantunut elektronisen musiikin hyödyntämisen keinoihin, jolloin Clayton ja Mullen kokivat osansa yhtyeessä toissijaisiksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Vasta Bonolle itselleen henkilökohtainen, edesmenneelle isälleen omistettu, huonon isä-lapsi-suhteen tilinteko ”Onen” synty vapautti yhtyeen luomisvoiman virtaamaan vapaana. Ennen pitkää huomattiin, että Berliinin studion fasiliteetit eivät vastanneet U2:n eikä tuottajien odotuksia. Tieto siitä, että paikalla oli ennen toiminut natsien SS-kenraaleiden juhlasali, ei ylentänyt tunnelmaa yhtyeen piirissä. Näin ollen koko tuotantoryhmä siirtyi äänittämään albumin viimeisiä sessioita yhtyeen kotisaarelle, jossa nelikon yhteistyöstä alkoi muotoutua hiljalleen alati saumattomampaa.

Vastatakseen vitsikkäästi maailman musiikkimedioiden ja yleisön asettamiin valtaviin paineisiin albumin onnistumiselle, valitsi U2 albumin nimeksi suorastaan huomiota huutavan tittelin ”Achtung Babyn”. Samalla hahmottui idea pienistä neliönmuotoisista taidevalokuvista tilkkutäkinomaisesti kasatusta, puna-sinertäviä ja tumman-vaaleita värikontrasteja viileästi yhdistelevästä kansitaiteesta, jonka sommittelu muistuttaa erehdyttävän paljon The Rolling Stonesin klassikkoalbumin, ”Exile On The Mainstreetin” julkiasua. Kansikuvien takana oli yhtyeen hollantilainen, sittemmin alallaan legendan maineeseen noussut luottokuvaaja Anton Corbij.

Zoo Station” avaa albumikokonaisuuden pöyhkeän kolkolla post punkin ja lämpimän brittipopin naittavalla, ristiriitaisesti kiehtovalla tunnelmallaan. Bonon särötetty, voihkiva laulu toimii kappaleessa todella maukkaasti, ja rumpali Larry Mullen Jr.:n purkkimaisen kuuloiseksi miksattu virvelirumpu vetää härskiydellään vertoja vuosikymmen myöhemmin Metallican Lars Ulrichin ”St. Anger” -albumilla käyttämään, paljon parjattuun virvelisoundiin. Biisin todellinen eteenpäin vievä voima on kuitenkin Adam Claytonin pelkistetysti bassottelema pulssi. ”Even Better Than The Real Thing” on vangitsevaa syntetisaattoriujelluksen saattelema, edellä mainitun The Rolling Stonesin tyyliin kevyen staattisesti rokkaava, ilmavia, avantgardistisen maalailevia melodioita vilisevä kappale. Ei ole vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi Don Huonojen menestyksellinen soundi 1990-luvun loppua kohti tultaessa perustuisi juuri tähän samaan brittiläisen kitarapopin maaperään. Intiimi ja puhutteleva, albumin kolmas videosingle ”One” on ehdottomasti U2:n hienoimpia kappaleita. Tosin, vielä intiimimmän kappaleesta teki kymmenkunta vuotta myöhemmin tuolloin viimeisiä vuosiaan elänyt yhdysvaltalainen country-tähti Johnny Cash. Kappale julkaistiin Cashin kolmannella American Recordingsin julkaisemalla cover-albumillaan ”III: The Solitary Man”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Until The End Of The World” edustaa puolestaan grungahtavine kitarariffeineen ja pelkistettyine, urbaaneine rytmeineen postmodernia rockia, mikä oli vahvasti omaleimainen piirre koko albumin ajatellen. Onpa Edgen soitossa mukana rytmisiä kaikuja, joidenka perustalle Petri Walli ja Kingston Wall rakensivat seuraavina vuosina useamman biisinsä. Jos kaukana härmässä albumin soundikirjosta otettiin mallia, kelpasi se myös malliksi 1990-luvulla jättisuosioon nousseille, kitaravetoisille brittipop-yhtyeille. Eteeristen, hienosyisten melodioiden varaan rakennetussa pop-hymnissä ”Who’s Gonna Ride Your Wild Horsesissa” kuuluvat ne samat modernin brittipopin aaltoilevat piirteet, joita mm. Suede, Pulp ja Verve, alkuaikojen Radiohead ja Editors hyödynsivät hittialbumiensa biiseissä vuosikymmenen puolivälissä ja myöhemmin.

Albumin keskivaiheilta sen hienoimpien biisien joukkoon kuuluvat Mullenin ja Claytonin upeasti groovaavalla, trip hopin rytmiä mukailevalla svengillä ja pelkistetyllä Tori Amosista muistuttavalla, grooveen istuvalla pianokierrolla varustettu, hypnoottinen ”So Cruel”. Se tapetille raastelevan rakkauden kivuliaisuuden. Albumin ensisinglenä julkaistu, Iggy Popin röyhkeyttä huokuva, Bonon hennossa falsetissa laulamalla kertosäkeellä varustettu elektrotanssibiisi ”The Fly” nostattaa melankolista tunnelmaa ylemmäs. Claytonin muhkean bassottelun varaan rakentuva voodoo-kipinää kadun makuiseen, ajan mukaan trendikkääseen funk rockiin iskevä, toinen videosingle ”Mysterious Ways” iskeytyy myös heittämällä hienon albumin paremmalle laidalle.

60-luvun americanan kanssa flirttaileva ”Tryin’ To Throw Your Arms Around The World” ei tarjoile uutta eikä ihmeellistä, mutta tasalaatuisena runkobiisinä ja kelvollisena poppiksena ansaitsee paikkansa albumin jälkipuoliskolla. Kokonaisuuden tyhjäkäyntiosastoa edustavat geneerisessä U2-formaatissa unettavaa mollikiertoaan renkuttava ja ’Baby’-vonkauksiaan liiankin kanssa alleviivaava ”Ultra Violet (Light My Way)” sekä albumin päättävä, varsin mitäänsanomaton ja vaivaannuttavan kliseinen ”Love Is Blindness” olisi voitu jättää hyvillä mielin kokonaisuudelta pois. Edgen korkeiden kitarankelien nopeaan pikkaamiseen vetovoimansa perustava, valssirytmissä etenevä ”Acrobatin” voidaan puolestaan suorastaan mieltää kymmenisen vuotta etuajassa päivänvalon nähneeksi emo-rockin esiasteeksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

”Achtung Baby” -albumista tuli julkaisunsa jälkeen eräs U2:n kaikkien aikojen menestyneimmistä albumista, jonka myyntiä edesauttoivat oikein hyville listasijoituksille yltäneet viisi singleä. Aiempiin U2-kokonaisuuksiin verrattuna albumi oli tummempi, mutta lyyriseltä aihepiiriltään aiempaa enemmän itsetutkiskelua sisältävä, tavalliselle musiikinkuluttajalle enemmän samaistumispintaa sisältävä kokonaisuus. Yhtyeen valtava ja ajan viimeisintä teknologiaa hyödyntänyt ”Zoo Tour” -maailmankiertueen lavashow uusine biiseineen paljasti yhtyeen kovan ja totisen ulkokuoren alta sensitiivisemmän, itseironisen ja helpommin lähestyttävän yhtyeen.

Albumi sai julkaisunsa jälkeen osakseen suitsuttavia arvioita suurten musiikkilehtien kriitikoilta. Olihan se osittain huomattavasti aikaansa edellä oleva ja kunnianhimoinen pop-rock-albumi ja määritti suuntaviivoja seuraavan vuosikymmenen brittiläistyyppiselle kitarapopille usealla mantereella. Se nousi ilmestymisviikollaan Yhdysvaltain Billboard 200 – albumilistan kärkipaikalle samoin kuin myös useiden muiden maiden levynmyyntilistojen kärkisijoille. Vuonna 1993 ”Achtung Baby” voitti parhaan rock-tuotoksen Grammy-palkinnon.

Albumi on myynyt toistaiseksi maailmanlaajuisesti lähemmäs 20 miljoonaa kappaletta ja on valittu usean musiikkilehden kaikkien aikojen rock-albumeiden listoilla lähelle kärkisijoituksia. Esimerkkinä tästä mainittakoon Rolling Stone-lehden kaikkien aikojen 500 parhaimman rock -albumien listalla ”Achtung Baby” sijoittui vuonna 2003 sijalle 62.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Luetuimmat

Uusimmat