Häkää ja pärinää – arviossa Motor Sisterin ”Get Off”

Los Angelesista kotoisin olleen, 1993-2011 vaikuttaneen, bensanhuuruista Amerikan-mallin rockia soittaneen ja loppuaikojen Rollins Bandinakin (Henry Rollinsia lukuunottamatta) tunnetun voimatrio Mother Superiorin cover-bändinä aloittanut Motor Sister on julkaissut toisen albuminsa. Bändi ei pidä sisällään mitään sunnuntaisivelijöitä vaan raskaamman musiikin etulinjan konkareita.

Viisikon muodostavat Anthrax-, The Damned Things- ja S.O.D.-rytmikitaristi Scott Ian, hänen laulajavaimonsa, Meat Loaf -vainaan tytär Pearl Aday, Armored Saint-, Fates Warning– ja nykyinen Mercyful Fate -basisti Joey Vera sekä nykyinen The Cult– ja entinen White Zombie -rumpali John Tempesta. Yhtyeen keulille jo ensimmäiselle albumille valikoitui vastikään hajonneen Mother Superiorin laulaja-kitaristi ja biisintekijä Jim Wilson.

Siinä missä Motor Sisterin debyyttialbumi ”Ride” (2015) sisälsi pelkästään Mother Superiorin lainabiisejä, seisoo viisikko tällä kertaa yhtä kappaletta lukuunottamatta täysin omillaan.

Albumi on säröisen Amerikan-rockin monisyinen paketti, joka on teknisen toteutuksen puitteiltaan moitteettomasti toteutettu. Yhtye ei myöskään sorru ryskämään duurivoittoisen voimallista ilosanomaansa alati saman sapluunan läpi vaan ujuttaa musiikkiinsa mausteita niin 70-luvun klassisesta rockista, hard rockista kuin 1980-luvun heavy rockistakin, ysärin grungahtavan metallista rockia unohtamatta.

Kokonaisuuden parhaiten persauksille potkivat biisit sijoittuvat pitkälti sen alkupuolelle. Pelin avaava, härkäpäinen videobiisi ”Can’t Get Enough”, loppuaikojen Motörheadin pirtaan sopiva, Pearlin kirkkasti kajauttama ”Coming for You” ja John Bushin aikaisen Anthraxin tyyppiset, groove-metallisesti rockaavat ”Right There, Just Like That” ja triolissa kulkeva ”Lion’s Den” ovat laatutavaraa. Lisäksi mallikelpoinen Thin Lizzy -pastissi ”Sooner or Later” on oikein katu-uskottava taidonnäyte vieraiden soundin omimiskyvystä. Albumin päättävä Motor Sisterin originellille tyylille uskollinen, The Stooges -henkinen Mother Superior -cover ”Rolling Boy Blues” nousee myös kokonaisuuden parhaimmistoon.

Albumin heikko lenkki on biisien lievä geneerisyys ja siitä välittyvä tietty kunnianhimottomuus hioa teoksista paremmin koukuttavia. Lisäksi varsinkin albumin loppupuoliskolla liian moni kappale on keskikesyä bulkkia eikä eläimellisesti päällekäyvää, kiimaista revittelyä. Usea albumin kappale sisältää periaatteessa kaikki ainekset olla erinomainenkin rock-kappale. Ainoastaan niiden viimeinen sovitustyö tai lopullinen neronleimaus biisien lopullisen iskuvoiman löytämiseksi uupuu. Yhtä kaikki, tällä hyvän mielen albumilla on hetkensä, ja sellaiselle on aina tilausta näin kesän korvalla.