Häkellyttävä draaman kaari ja musiikin kauneus – arviossa Nightwishin 10 vuotta täyttävä ”Imaginaerum”

Kirjoittanut Jani Lahti - 30.11.2021

Kymmenen vuotta on mielettömän pitkä aika, jos ottaa huomioon miten paljon musiikkia sinä aikana voi ehtiä kuuntelemaan. Ja vielä pidempi, kun miettii, miten paljon uutta musiikkia sellaisen ajan sisällä julkaistaan. Nightwishin ”Imaginaerum” albumi on ollut ihmisten kuultavana nyt siis vuosikymmenen ajan, eikä sen teho musiikkia sisältävänä viihdykkeenä ole laskenut tuona aikana lainkaan. Tervetuloa siis kosketinsoittaja Tuomas Holopaisen luomaan ”mielikuvitukselaan”, jonka musiikki ja tarinankerronta ammentaa vahvasti siis mielikuvituksen voimasta.

Albumia kuunnellessa tuntuu edelleen siltä, kuin olisi löytänyt jotain todella hyvää ja ehkä jopa kiellettyä. Mieleen hiipii jopa epävarmuus siitä, onko jotain niin nautittavaa kuin ”Imaginaerum” edes täysin sallittua nauttia. Polveileva kokonaisuus vie suurempaan seikkailuun, kuin edes Nightwishin mittapuulla on ennakkoon varoiteltu.

Storytime” on albumin ehdoton hitti ja ehkäpä tunnetuin, soitetuin ja kuunnelluin kappale koko maailmassa. Mutta sitten toisaalta se on kuin vain pieni pisara siinä meressä, mitä ”Imaginaerum” albumilla on tarjota. ”Taikatalvi” yllätti aikanaan sillä, että kansainvälisille markkinoille suunnattu massiivinen albumikokonaisuus alkaa rauhallisen rehellisesti lauletulla suomenkielellä. Nykyään se on kuin mikä tahansa albumin kappaleista, vaikka sen roolia introna ei voikaan kiistää. Sitten on ”Ghost River”, jonka hittipotentiaalia ei ole liiemmin hyödynnetty kuin ehkä live-keikoilla, mutta jonka teknistä riffi-taituruutta, tajuntaan iskevää melodisuutta ja mörköoopperaa ei voi olla ihailematta. Basisti-laulaja Marco Hietalan luoma karaktääri kappaleeseen on pelkän äänen käytön ansiosta yhtä aikaa tyylikäs ja aavistuksen pelottavakin.

Kokonaisuus on vahva siinä missä ”The Crow, The Owl and The Dove”, ”Rest Calm” tai ”Turn Loose The Mermaids”  oikeassa mielentilassa kuunneltuna laittaa sanomallaan yhä lähes varmasti itkettämään, sitä kuuluisaa isompaakin miestä. Ne ovat niitä parhaita kappaleita ehdottomasti, myös koko yhtyeen katalogi huomioiden. Albumin kokonaisuus on myös pitkälti kokeileva ja luovan työn riemuvoitto, sillä se sisältää Nightwishille hyvin epätyypillistäkin irtiottoa kuten ”Slow, Love, Slow” kappaleen savuinen jazzahtavuus yhä osoittaa. Kappale olisi periaatteessa nykyään albumin heikoin lenkki, mutta Anette Olzon – taitava laulaja kun on – pitää pakettia lopulta kasassa todellisella tyylillä ja persoonallisilla maneereilla. Kuten tekee monessa muussakin kappaleessa läpi ”Imaginaerum” albumin.

Nightwishille tyypillistä mahtipontisuutta yhdistettynä hittihakuisuuteen ei sitäkään onneksi puutu. Joku saattaakin muistaa eräällä suomalaisella radiokanavalla puhkisoitetun ”I Want My Tears Back” hokeman, joka on albumilla muutakin kuin vain ”se hittisingle”. Tietyllä tavalla se on sukulaissielu ”Once”-albumin  ”Wish I Had An Angel” revittelylle, sisältäen onneksi kuitenkin pari musiikillista koukkua enemmän. Mahtipontisuutta pitää parhaiten yllä myöskin ”Scaretale” jossa kuoron ja oikeastaan joka kappaleella kuultavien orkestraatioiden osuus on kiistaton, kaikkine elokuvallisuuksineen. ”Scaretale” on aina ollut albumin parhaita kappaleita, ollen sitä edelleen. Ja mahtipontisuudesta puheen ollen albumin loppua enteilevä ”Last Ride Of The Day” on sekin varsin mukavan reipas mukana hyräiltävä tai tanssittava irkkuhenkisine melodioineen.

Nightwishin ”Imaginaerum” on niitä albumeita, jotka hieman ruokkivat kuulijan yltäkylläisyyteen asti, vaikka se ei lopulta millään lailla jätä kuitenkaan vaivaamaan. Pikemminkin päinvastoin. Noin kymmenen huippukappaleen jälkeen ehtii ajatella, että kaikki tärkeimmät onkin jo kuultu, vaan mitä vielä? Albumin kaksi viimeistä kappaletta osoittautuvat näin 10 vuotta ja reilusti yli 100 kuuntelua myöhemmin, ehkä jopa niiksi albumin tärkeimmiksi. ”Song Of Myself” on ajaton ja progressiivinen eepos Nightwishiä parhaimmillaan yhä edelleen. Ilman kappaleen koko 13 minuutin ennalta-arvaamatonta taiteellista riemuvoittoa albumi ei välttämättä olisi koskaan tullut omaamaan statustaan kaikkien aikojen metallialbumina. Kappaleen lopun vaikuttavat puheosuudet laittavat joka kerta ajatukset liikkeelle. Niin myös yhä edelleen sen kymmenvuotispäivänä. 

Albumin päättää nimikappale ”Imaginaerum” koostuu monista elokuvamusiikkiin nojaavista elementeistä summaten albumin monet melodiat yhdeksi kokonaisuudeksi. Albumin päätös on yhtä aikaa kaunis ja levoton, sillä se asettaa kuulijan kuin varkain tilanteeseen, jossa koko albumikokonaisuus olisi mukava laittaa soimaan uudelleen alusta.

Nightwishin ”Imaginaerum” on albumi, johon on uhrattu paljon niin ajallisia resursseja, kuin varmasti myös rahaa. Mutta se mikä albumin täyttäessä pyöreitä paistaa siitä edelleen kirkkaimmin läpi, on sielu ja intohimo musiikkia ja sen luomista kohtaan. Se kaikki on sillä onneksi edelleen tallessa. Väittäisinkin, että yhtyeessä tuolloin vaikuttaneet jäsenet etenkin pääseveltäjä Tuomas Holopainen saavat olla edelleen varsin ylpeitä saavutuksestaan. ”Imaginaerum” on kokonaisuutena nimittäin Nightwish-albumi jonka häkellyttävää draaman kaarta ja kauneutta edes Nightwishin on vaikea enää välttämättä ylittää millään muotoa.