Hakenin ”Vector” on oiva lääke kaikille raskaan, teknisen ja leikkisän musiikin puutoksesta kärsiville

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 17.10.2018

Siitä lähtien kun vuonna 2007 perustettu Haken julkaisi debyyttialbuminsa ”Aquarius” vuonna 2010, on progepiireissä tapahtunut muutosta. Uusia genreä muokkaavia albumeita alettiin julkaisemaan, ja alkoi nousta sellaisia yhtyeitä, joista saattaisi tulla genren kirkkaimpia tähtiä tulevaisuudessa. Voisi puhua jopa jonkinlaisesta renessanssista. Ja tämän kaiken keulassa ratsastaa juurikin tämä englantilainen voimalaitos, jonka uuden ”Vector” –albumin julkaisu on käsillä.

Post-Dream Theater –ajan yhtyeenä Hakenin saundi omaa selkeästi juurensa traditionaalisessa progemetallissa (jos sellaisesta voi vielä genren nuoren iän puitteissa puhua), mutta yhtye alkoi liikkua kohti omaa ilmaisuaan jo vuoden 2011 ”Visions” –albumilla. Viimeistään 70-luvun progeen kumartava, vuoden 2013 ”The Mountain” sekä 80-luvun estetiikassa ja juustoisuudessa uiva, vuoden 2016 ”Affinity” osoittivat kuitenkin sen, että Haken on omaperäinen ja muuntautumiskykyinen yhtye täynnä yllätyksiä. Mitä yhdellä progemetallin omaperäisimmistä ja parhaimmista yhtyeistä on tarjota uudella albumillaan?

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Albumi eroaa välittömästi yhtyeen muista julkaisuista jo teknisissä seikoissa. Kyseessä on yhtyeen lyhyin studioalbumi. Seitsemän kappaletta ja 44 minuuttia kestoa omaava albumi sisältää myös ”vain” 12 minuuttisen kappaleen, joka poikkeaa yhtyeen tavasta sisällyttää albumeilleen usein (vähintään) yhden pitkän kappaleen. Kansikuvansa suhteen kyseessä on ”Affinityn” ohella yhtyeen uran värikkäin kuvitus, ja tälläkin kertaa yhtyeen visuaaliset teemat sopivat hyvin yhteen kappaleiden kanssa.

Musiikillisesti kyseessä on yhtyeen tähän asti kenties raskain albumi. Eräänlainen Hakenin oma ”Train Of Thought”, jos niin haluaa sanoa. Kappaleet nojaavat entistä enemmän riffittelyyn, josta malliesimerkkinä on albumin toinen single ”Puzzle Box”. Myös albumin avaava, aivan laittoman tarttuvan kertosäkeen omaava ”The Good Doctor” esittelee joitakin yhtyeen raskaimpia yksittäisiä riffejä. Kitaristien käyttämät 8-kieliset kitarat ovat tällä albumilla erityisen selkeästi käytössä matalien kieliensä suhteen. On erittäin vangitsevaa kuunnella bändin toteuttavan myös raskaampaa puoltaan, sillä aikaisemmin bändin flirttailut raskaampien riffien ja mureampien tekstuurien kanssa ovat jääneet hieman kaiken muun varjoon, eikä lopputulos ole ollut yhtä lujaa iskevä.

Vaikka Haken kanavoikin raskasta puoltaan, on yhtye kuitenkin albumilla selkeästi tunnistettavissa omaksi itsekseen. Raskauden lisäksi albumilla kuullaan nimittäin totuttuun tapaan myös maanista, leikittelevää ja lähes kiusoittelevaa yhtyettä. Avauskappale ”The Good Doctor” on varsin tuima rokote, joka todella nostaa pintaan yhtyeen Gentle Giant –vaikutteet, ja siinä kuullaan vielä jäänteitä yhtyeen edellisestä, kasarivaikutteisesta albumista. Kappale tiivistää todella mainiosti yhtyeen tällä albumilla: on raskaita riffejä, tautisen upea kertosäe, groovea, glitch –rumpuja ja tunnelmointia. Se on myös loistava sisäänheittokappale kuulijoille. Albumin keskiöön asettuva, 12-minuuttinen ”Veil” on kaikista selkein nyökkäys yhtyeen kahteen ensimmäiseen studioalbumiin. Tällä kappaleella Haken onnistuu kaikista parhaiten yhdistelemään raskasta puoltaan omaan saundiinsa. Välillä yhtye tuntuu sekoittavan soppaan Queenia, välillä Dream Theateria ja välillä Redemptionia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Albumin rauhallisin kappale ”Host” on kenties erilaisin yksittäinen hetki albumilla. Karmiinisella trumpettimelodialla alkava kappale muistuttaa etäisesti yhtyeen ”Restoration” –lyhytsoiton ”Earthlings” –kappaletta surumielisessä, leijuvassa tunnelmassaan. Loppua kohden hieman Opeth– tyylinen, tragiikkaa huokuva melodia kasvaa jälleen raskaaksi ja murskaavaksi bändin käydessä päälle täydellä voimallaan. Albumin päätöskappale ”A Cell Divides” poikkeaa myös yhtyeen keskipituisten kappaleiden tyypillisestä maailmasta kaikessa nyrjähtäneisyydessään. Yhtye tuntuu hieman jatkavan ”Hostin” katkeraa tunnelmaa, mutta tällä kertaa se on puettu äkkiväärään rytmiikkaan, joka sivaltelee ympäriinsä. Kyseessä on viehättävä, viettelevä ja mystinen lopetus albumille. Vaikka se tuntuukin välillä hieman lattealta lopetukselta, voittaa se kuitenkin mielestäni ”Affinityn” tylsän lopetuskappaleen ”Bound By Gravity”.

Mikäli joku pääsi unohtamaan, kuinka uskomattoman taidokas, matemaattisen tarkka ja tekninen yhtye on kyseessä, niin ”Vector” pitää kyllä huolen siitä, että se ei tule enää unohtumaan. Erityisesti yhtyeen rumpali Ray Hearne loistaa albumilla äärimmäisen tarkalla, monimutkaisella mutta silti voimakkaalla rumputyöskentelyllään. Vertaistaan hakeva kitaraduo Charlie Griffiths ja Richard Henshall osoittavat vetreää atleettisuuttaan yhteenlasketun 16-kielen voimalla. Vaikka bändin basisti Conner Green jääkin usein hieman kitaristien varjoon bassokuvion seuratessa kitaroita, on syytä muistaa, että mies juurikin soittaa samat kuviot kuin kielisoitintoverinsa. Pitääpä myös mainita solisti Ross Jenningsin vokaalityöskentely, joka tuntuu kehittyvän jokaisen albumin myötä aina vain paremmaksi. Jos ”Veil” ei ole tarpeeksi kimurantti ja koukeroinen kappale, vie instrumentaalinen ”Nil By Mouth” kaikki luulot pois. Kyseessä on yksi yhtyeen parhaimmistoon lukeutuva kappale, jonka tekninen kyvykkyys ja mielikuvituksellisuus peittoaa puolikkaalla pikkurillillä kaikki kilpailijat. Vaikka kappale onkin monimutkainen ja monitahoinen, kuulostaa yhtyeen soitto vaivattomalta ja notkealta. Jääpä aikaa myös leikittelyynkin viittauksilla yhtyeen suosituimpaan kappaleeseen, ”Cockroach Kingiin”.

Albumi on onnistunut katsaus bändin raskaampaan puoleen. Yhtye kuulostaa albumilla poikkeuksellisen notkealta ja sulavaliikkeiseltä siihen nähden, kuinka vaativia kappaleet osaavat olla. Soitollaan bändi saa nuo osiot kuulostamaan helpommilta, kuin mitä ne karussa todellisuudessa ovat. Kappalemateriaaliin mahtuu kosolti vaihtelua ja mielenkiintoisuutta, ja albumin dynamiikka on toimiva. Kyseessä on myös loistava ensialbumi kaikille niille, jotka eivät yhtyettä ole vielä kuulleet. Se on raskas ja tarpeeksi leikkisä ja mielenkiintoinen sortumatta kuitenkaan humppaan, pasuunoihin tai 80-luvun rumpukoneisiin. Nuo elementit ovat potentiaalisesti karkottaneet monia kuulijoita, jotka eivät ole vielä valmiita kaiken maailman sirkuspelleilyyn, mitä Haken välillä harjoittaa. Vaikka albumista ei olekaan haastamaan bändin timanttisimpia julkaisuja, pelaa se täydellisesti omilla meriiteillään ja vahvuuksillaan. ”Vector” on loistavaa lääkettä kaikille progemetallin nälkäisille, joita vaivaa puutostila mielenkiintoisesta, teknisestä ja hauskasta musiikista. Tätä reseptiä saa jakaa kaikille.