Halloween laskeutui Helsinkiin, kun Wednesday 13 toi sirkuksensa kaupunkiin

Oli synkkä ja tuulinen lokakuinen tiistaipäivä, kun Wednesday 13 parkkeerasi seurueensa keikkabussin rock-pyhättö Tavastian eteen. Keväällä kymmenennen studioalbuminsa ”Mid Death Crisis” julkaissut ryhmä on viihtynyt albumin tiimoilta tien päällä koko vuoden kiertäen niin Eurooppaa kuin kotimaataan Yhdysvaltoja. Syksyn tullen oli Pohjoismaiden vuoro, ja Suomea riivattiin sanan kaikessa positiivisessa merkityksessä kahdella keikalla alkaen Helsingistä. Wednesday 13 kävi Suomessa viimeksi vajaat kaksi vuotta sitten Cradle Of Filthin kiertuekumppanina, jolloin settilistan pääosassa oli viimeisen kerran vuonna 2013 hajonnut Murderdolls, jonka keulilla vaikutti vokalisti Wednesday 13 Slipknotistakin tutun ja valitettavasti jo edesmenneen Joey Jordisonin rinnalla. 

”Mid Death Crisis” on saanut kauttaaltaan positiivisia arvosteluja, ja se onkin oikein verevä albumi, jossa yhdistyvät mitä parhaimmalla tavalla hard rock, glam rock ja kauhusta tematiikkaa repivä punk. Suomessa kiertuekumppanina oli ruotsalainen ja aiemminkin bändin kanssa samat lavat jakanut Sister, joka on tahkonnut sleaze-henkistä rokkiaan jo useamman albumin verran ja on kaikkinensa samanhenkinen ja oiva valinta kiertämään Wednesday 13:n rinnalla.

Sister lämmitteli illan sleaze rock -energialla

Saavuin mestoille noin puoli kahdeksan aikaan, jolloin suurin jono ja ryysis olivat pois tieltä, sillä Sisterin oli etukäteen ilmoitettu aloittavan kahdeksan aikaan. Sisälle päästyäni kävi harmikseni ilmi, ettei sitä ryysistä ehkä ollut ollutkaan. Yleisöä oli salissa reilun eturivin verran, mutta merkkakojun sekä baaritiskin liepeillä hengaili sentään jonkin verran porukkaa. 

Onneksi vuosien varrella monenlaisia muutoksia läpikäynyt Tavastia täyttyi jonkin verran, kun lähes kahdenkymmenen vuoden uran tehnyt bändi saapui Dr. Strangeloven ”The Bomb Runin” säestyksellä aikataulun mukaisesti lauteille. Ruotsi on tuottanut valtavan määrän sleaze-nimikkeen alle sopivia bändejä. Mutta vaikka Sisterillä oli osuvia täsmäiskuja, ei omaperäisyys ollut valitettavasti ensimmäinen sana, joka tuli mieleen bändiä katsellessa ja kuunnellessa.

Bändissä ei ollut sinällään mitään vikaa, ja meininki oli kohdillaan. Mutta se ei tuonut lavalle myöskään mitään, joka olisi tehnyt keikasta unohtumattoman kokemuksen. Bändi on määritellyt itsensä enemmän iloluonteiseen juhlimiseen suuntautuneeksi ja irtisanoutuu siksi niin sanotuista horror punk -bändeistä. Keikan aikana tuli useamman kerran mieleen bändissä alusta asti mukana olleen laulaja Jamie Andersonin liikkeitä myöden eräs toinen ruotsalainen bändi, joka on myös kallellaan juhlimiseen, ja jonka nimessä mainitaan eräs huomattavasti rankempi musiikkisuuntaus.

Varsinainen keikka alkoi tuoreella ”The Way We Fall” -singlellä, ja valoristien edessä esiintyneen bändin suurin showmies ja vauhdin ylläpitäjä olikin juuri Anderson, joka lavan keskellä olleella korokkeella jaksoi pitää meininkiä yllä läpi keikan. Anderson oli luonnollisesti myös välispiikeissä bändin äänitorvi, ja hän jaksoi useamman kerran kiittää sekä yleisöä että pääesiintyjänä ollutta Wednesday 13 -bändiä. Hän esitteli alkuun bändin nimen sekä kotimaan ja samaan henkeen järjesti yleisöäänestyksen siitä, hoidetaanko välispiikit englanniksi vai heidän kotikielellään. Ei liene vaikea arvata, kumpi voitti. Maamme toinen virallinen kieli jäi armotta hopealle. Välispiikeistä puheen ollen haluaisin esittää kriittikkini kitaristi Phil Armfeltille. On jokseenkin hankalaa saada selvää puheesta, jos tekee kitaralla samaan aikaan kiertoa taustalle… Ehkä se oli hänen ajatuksensa meiningin ylläpidosta.

Räväkkyyden ja vauhdin puutteesta bändiä ei voi syyttää, sillä reilun puolen tunnin keikkaan ei juuri suvantokohtia mahtunut. Iskevät rokit kuten bändin viimeisimmältä kokopitkältä ”Vengeance Ignited” peräisin olevat ”Psycho Thrilling” ja ”Die With A Smile” eivät laskeneet kierroksia. Kitaristi Armfelt hoiti hommansa pääosin paikaltaan, mutta Andersonin rinnalla ollut hattupäinen basisti Freddan Hiitomaa oli hieman osallistuvampi. Minä en ymmärrä hirveästi rumpujen soiton tekniikasta, mutta jotenkin pidin rumpali Cari Crown tyylistä, jossa tietynlainen tyylikäs vähäeleisyys yhdistettynä svengaavuuteen toimi. ”Unlucky Minority” -biisin aikana Anderson otti yleisöä mukaan. Lyhyt yleisön laulatus sekä käsky nostaa kädet ylös sai yleisömäärään nähden äänekästä kannatusta.

Keikasta jäi erityisesti mieleen ”Destination Dust” -biisi, jota ennen Anderson toivotteli yleisön tervetulleeksi mukaan reissuun. Myös tulevalta levyltä toisena singlenä esitetty ”Blood Sacrifice”, jossa oli mukana jopa örinälaulua, ja joka oli muutenkin meiningiltään muuta materiaalia hevimpää, jäi hyvin mieleen. Se oli hyvä biisi, eikä kiinnostus uutta levyä kohtaan ainakaan laskenut. Bändi oli myös sovittanut biiseihin muutenkin normaalia rokkibändiä enemmän raskautta. ”Primal Rage” oli omaan makuuni vähän liian raskassoutuinen ja junnaava biisi, mutta se oli lyhyt pudotus vauhdissa, sillä loppu hurjasteltiin ensimmäisen levyn ”Bullshit & Backstabbing” -biisin kera kohti viimeistä rallatusta, joka tuntui ensin yllättävältä valinnalta, mutta joka jälkikäteen mietittynä oli ihan luonnollinen. Anderson pyysi erästä yleisön edustajaa esittämään paitansa, ja ilmeisesti henkilö ei itsekään ensin uskonut tilannetta todeksi. En nähnyt kauemmaksi, mistä hienosta paidasta oli kyse, mutta se selvisi, kun viimeisenä paiskattiin Motörhead-cover ”Rock Out”. Se oli vauhdikas lopetus, ja vaikka Anderson sanoi tietävänsä, ettei vielä ollut viikon puoliväli, niin sekä Sisterin että Motörheadin tahtiin pyydetyt tuopit nousivat ihan kiitettävästi ilmaan.

Bändin isompi suosio on vielä antanut odotuttaa itseään, ja syyt sille kävivät keikalla tavallaan ilmi: vaikka biiseissä oli rokkaavuutta ja tarttuvia kertosäkeitä sekä Andersonin esiintymisessä vauhtia, ei yhtyeen kokonaisolemus silti huokunut vastustamatonta karismaa. Kasvomaaleissaan esiintyneelle Andersonille annan kunnian, sillä ilman hänen panostaan keikka olisi ollut melkoisen tylsää seurattavaa.

Roudaustauon aikana oli hyvin aikaa tsekata merkkakoju, ja varsinkin pääesiintyjältä oli monipuolinen tarjonta kaikenlaista tavaraa. Paikalta ei tullut poistuttua tälläkään kertaa ilman paitaa. Pääasiallisesti mustiin pukeutunut yleisö oli ilahduttavasti lisääntynyt, mutta saliin olisi mahtunut huomattavasti enemmänkin väkeä. Wednesday 13 oli sen verran virkeässä kunnossa, että toivottavasti ensi kerralla väkeä on enemmän, vaikka ainahan viikkokeikat ovat haasteellisia…

Wednesday 13 on onnistunut luomaan uransa aikana ison määrän osuvia iskusävelmiä, ja kymmenestä levystä sekä vielä Murderdollsin materiaalista alkaa olla jo haastetta luoda settilista. Tällä kertaa ei ollut isommin valitettavaa, vaikka useampi oma suosikki jäikin soittamatta. Suurimman siivun albumeista sai vuonna 2005 julkaistu debyytti ”Transylvania 90210: Songs Of Death, Dying And The Dead” kuudella kappaleellaan.

Judas Priestin ”Painkiller”-biisin jälkeen alkoi soida intro, jonka jälkeen debyytiltä peräisin oleva ”Look What the Bats Dragged In” oli vauhdissa. Jos valitin illan aiemman esiintyjän kohdalla karisman puutteesta, riittää sitä Wednesday 13:llä. Hänen vauhdikas olemus kiinnittää huomion, ja hän osaa pitää mielenkiintoa yllä vailla minkäänlaista väkinäisyyttä. Hän selvästi nauttii lavalla olosta ja nopeasti käy selväksi, miksi toiset ovat kuin luotuja pääesiintyjiksi. Liki viisikymmentä muusikkoa läpikäyneen bändin olemusta ei voi kuvailla värittömäksi, sillä jokaisella oli selkeästi oma roolinsa ja onhan esimerkiksi rytmiryhmän rumpali Mike Dupke ja basisti Troy Doebbler soittaneet bändissä jo vuosia. 

Vahvasti meikattu, punaiseen kravattiin sekä paitaan pukeutunut Wednesday 13 johdatti joukkoaan ”Too Fast For Blood” -biisin kautta ensimmäiseen uutta levyä edustaneeseen ”Rotting Away” -kappaleeseen, joka kaikessa menevyydessään tuntui iskevän bändille itselleenkin uuden vaihteen silmään. Jokseenkin romantiikkaan kyllästyneen tekstin sisältänyt biisi on uuden levyn helmiä ja toimi erittäin hyvin myös livenä. Toinen uuden levyn soitetuista kappaleista oli ”No Apologies”, jonka nimi itse asiassa kiteyttää keikan hengen erittäin hyvin. Bändi ei ollut missään tapauksessa tullut pyytelemään anteeksi vaan oikealla röyhkeydellä antamaan sekä näyttämään kaikkensa. Valitettavasti levyllä duettoa laulanutta Faster Pussycatin Taime Downea ei luonnollisestikaan oltu saatu keikalle mukaan, mutta Wednesday 13:n otettua vielä kitaran käsiinsä rokkasi kappale hyvin niinkin. Uusista biiseistä esittelyn saivat vielä ensimmäinen single ”When The Devil Commands”, jonka ”six, six, six” -huudot saivat yleisön kädet nousemaan ilmaan ja yleisön huutamaan kyseisiä numeroita, sekä ”In Misery”, jota edelsi levyn aloittava intro ”There’s No Such Thing As Monsters”. Yhtye on tehnyt kaikista keikalla kuulluista uusista biiseistä introa lukuun ottamatta myös videot, joten kappaleiden esiin nostaminen oli sikäli hyvin luonnollinen valinta.

Murderdolls-muistoista hurmokseen: Wednesday 13 hallitsi Tavastian yleisön

Wednesday 13 on monelle edelleen tutuin Murderdolls-ryhmästä, ja viimeinen jään rikkoja bändin ja tiistai-iltaa viettämässä olleen yleisön välillä oli Murderdolls-hitti ”Summertime Suicide”. Kappaleen aikana yleisölläkin alkoi tanssit ja vapautuminen rockin vietäväksi. Kiertueella on aiemmin ollut Murderdolls-biiseille omistettu osio, mutta nyt kappaleita oli ripoteltu sinne tänne. Edellä mainitun kappaleen lisäksi bändin repertuaarista kuultiin vielä ”197666”, Nowhere” ja koko keikan päättänyt ”I Love To Say Fuck”, josta vielä myöhemmin lisää. ”Nowheren” aikana Wednesday 13 huusi, että ”Raise your hands for Joey Jordison”, minkä jälkeen kappaleen melodioissa soi suuri kaiho.

Kun aikaisemmin mainitsin rytmiryhmän, on esiin nostettava erityisesti W.A.S.P.:issakin aikoinaan vuosia rumpaloinut Dupke, jonka soitossa oli groovea, tekniikkaa ja näyttävyyttä. Pimeässä loistaneen ja pentagramilla koristetun bassorummun lisäksi hänen rumpusoolonsa oli omalla tavallaan tyylikäs – sopivan mittainen ja höystetty kauhuelokuvien äänillä. Siinä oli jotain ideaa, eikä vain teknisen kikkailun näyttämistä. Basisti Doebbler ja komppikitaristi Jack Tankersley hoitivat esiintymisen omalla puolella lavaansa, ja minusta jälkimmäinen oli jollain tavalla hirmuisen sympaattinen olemuksessaan. Doebblerin rastat saivat useammankin kerran kyytiä Wednesday 13:n käsittelyssä. Soolokitaristi Ashes oli vähän kuin sellainen surullisen hahmon ritari mustine mutruhuulineen, mutta soitto soi komeasti, ja se on tärkeintä! Wednesday 13 oli hyväntuulinen ja karismaattinen keulakuva, jonka kone ei hyytynyt, vaan vauhtia ja vaaratilanteita oli koko keikan ajan.

Keikalla oli useita kohokohtia, joista mainittakoon uusien biisien lisäksi vaikka ”The Ghost Of Vincent Price”, jonka aikana Wednesday 13 oli vaihtanut asua, ”Haunt Me” sekä loistava ”From Here To The Hearse”. Wednesday 13:llä oli käsissään välillä ajankohtaan sopivasti valokurpitsa, josta löytyi jotain jaettavaa yleisöllekin. 

Varsinaisen keikan päätti railakkaaseen yhteislauluun ”I Walked With A Zombie”, jonka jälkeen yleisö jäi valojen välkkeen avustamana taputtamaan ja hakkaamaan jaloillaan lattiaa sekä vaatimaan lisää. Pian Wednesday 13 saapuikin sanoen, että ”We are not done with you tonight”. Sen jälkeen yleisö sai isot kiitokset siitä, että se ostaa levyjä, käy keikoilla ja on antanut hänen elää unelmaansa kahdenkymmenen vuoden ajan. Samalla hän heitti klassisen kehun, että Helsingissä oli koko kiertueen paras yleisö luvaten samalla, että he palaavat pian. Hän ei muuten keikan aikana tuhlannut aikaansa puheisiin, vaan musiikki puhui puolestaan. Täytyy sanoa, että yhtyeen noin 75 minuutin setti kului kuin siivillä, eikä sinne mahtunut heikkoja hetkiä. Toiseksi viimeisenä biisinä kuultiin ”Bad Things”, jonka sanomaa ei kuulemma pidä ottaa henkilökohtaisesti. Kehotus ”If you have fists, use ’em” lähti kuin Dee Sniderin suusta konsanaan.

Wednesday 13:n klassikot, encoret ja karisma veivät Tavastian hurmokseen

Paras oli kuulemma säästetty loppuun, ja jokainen sai luvan kanssa näyttää keskisormea kuin Overkillin konsertissa konsanaan. ”How many of you love to say fuck” oli viimeinen kysymys, ja koko sali esitti intonsa sanan käyttämistä kohtaan nostamalla pyynnöstä keskisormet kattoa kohden. Wednesday 13 avasi sateenvarjon, johon oli painettu tuo hieno sana sekä iso keskisormi. Keikan loppua voisi jopa kuvailla sanalla ”hurmoksellinen”. Biisin loppuun esitettiin vielä lyhyt pätkä Ace Frehleyn sooloa ”Love Gun” -kappaleesta. Loppuun yhteiskuvat, ja hieno keikka oli saanut päätöksensä.

Bändin esiintymisessä sekä biiseissä oli tarttuvuutta, iloa ja huumoria, eikä niiden parissa voinut ottaa itseään liian vakavasti. Kyse ei silti missään tapauksessa ollut vitsistä, vaan esimerkiksi vieressäni läpi keikan joranneet mimmit muistuttivat, että musiikki on iloinen asia. Keikan jälkeen alkoi oitis soimaan Kissin versio ”God Gave Rock ’n’ Roll To You” -biisistä kuin alleviivatakseen tuota asiaa. Hilpaisin keikan jälkeen Helsingin synkkään yöhön toivoen, että he todellakin tulevat pian uudestaan!

Kuvat: Marko Syrjälä