”Hänen muuntautuva majesteettinsa” – klassikkoarvostelussa King Crimsonin 50-vuotias ”Lizard”
Brittiläisen progressiivisen rockin jätin vaikea kolmas albumi ”Lizard” julkaistiin 11. joulukuuta vuonna 1970. Albumi oli Briteissä aiemmin keväällä julkaistun ”In The Wake Of Poseidonin” jälkeen toinen perättäinen King Crimson -kokonaisuus, jonka levytti yhtyeen noina aikoina nopeaan tahtiin vaihtunut sessiomuusikoista koostunut kokoonpano, joka ei kuitenkaan koskaan esiintynyt livenä. Emerson, Lake & Palmer -yhtyeeseen siirtynyt vokalisti Greg Lake oli jättänyt King Crimsonin runkoon huomattavan kokoisen taiteellisen aukon. Yhtyeen kitaristin ja pääasiallisen biisintekijän, Robert Frippin rinnalla yhtyeen lyhytaikaiseksi jääneeseen ”Lizardin” levyttäneeseen viralliseen kokoonpanoon kuuluivat samaisena vuonna jo yhtyeen toisen albumin ”In The Wake Of Poseidonin” ”Cadence And Cascade” -biisillä vieraillut Frippin Bournemouthin nuoruudenaikojen varhainen bändi- ja koulukaveri, laulaja-basisti Gordon Haskell sekä samaisissa sessioissa yhtyettä avustanut saksofonisti-huilisti Mel Collins. Samaisen albumin sessiomuusikkokaartista rekrytoitiin äänityksiin mukaan myös jazzpianisti Keith Tippett ja sessiomiehinä Yes-vokalisti Jon Anderson, puhallinsoittaja-huilistit Robin Miller, Mark Charig ja Nick Evans. Albumin lyömäsoitintyöstä vastaamaan rekrytoitiin puolestaan rumpali Andy McCulloch, joka korvasi yhtyeessä kahdella ensimmäisellä albumilla soittaneen Michael Gillesin.
Albumin vahvoilla ja uhkaavalla hälyytyssireenin ääntä muistuttavalla mellotron-tuuttauksella käynnistyvä ja Frippin kipakasti nypläämällä metallikielisen akustisen kitaran arpeggiokudonnalla jatkuva, edelleen puhaltimien ristipaineessa kohoava avauskappale ”Cirkus (including ”Entry of the Chameleons)” on albumin ehdoton ässäbiisi kaikessa fuusiojazzmaisuudessaan. Veikeiden trumpetintörähdysten viitoittaman pelastusarmeijaorkesterimaisen sointinsa myötä avantgarde-jazzin Led Zeppelinin kaltaisen akustisen ilmaisuun yhdistävä ”Indoor Games” on hassun groteski, yli äyräidensä läikkyvä kappale. Kappaleen lopussa Haskellin sairas naurun röhötys tuo biisin jälkimauksi kipeän skitsofrenistaa fiilistä. Samaa hullutteleva puhallinmusiikin perintölinjaa jatkaa The Beatlesiin viittaama puhallinvetoinen ”Happy Family”, jossa Haskellin kummallisesti artikuloimat epälaululinjat rönsyilevät villisti. Akustisen kitaran kerrostuneiden melodiakiertojen kasaama, soinniltaan melankolinen, vaikkakin lievästi kasvoton ”Lady of the Dancing Water” on kahden minuutin mitassaan sopiva suvantokohta ennen järkälemäisen komeaa, kuuteen osaan jaettua viiden biisin ja 42 minuutin kokonaisuuden päättävää albumin nimikkokappaletta. Neljään osaan jaetun ”Lizardin” alkuosat (”Prince Rupert Awakes” ja ”Bolero – The Peacock’s Tale”) muovautuvat Andersonin laulaminen, komeiden stemmalaulusäkeistöjen kuorruttaman musikaalimaisuuden myötä herkkään poikkihuilumelodiakuljetteluun ja seesteiseen marssirumpuosioon, jotka kasvavat ja supistuvat pitkin matkaa. Kolmiosaisen biisin kolmannen osion (”The Battle of Glass Tears”) heavy blues mellotronin ja kitaran yhdessä soittama, painostava riffijunnaus lipuu vaivihkaa kakofonisesti osaksi puhkuvan torvisektion pauhua, minkä myötä yhtye kuulostaa yli 23-minuuttisen kappaleen viimeisellä neljäneksellä kuin piripäiseltä Motelli Skronklelta konsanaan. Kappale päättyy seesteiseen, akustiseen outroon (”Big Top”).
Haskell ja McCulloch kokivat ”Lizard” -sessiot laaja-alaisesti rönsyilevän materiaalinsa puolesta hankaliksi. Erityisen haastavaksi sessiot koki Soul- ja motown-musiikkiin erikoistunut Haskell, joka sai hommasta rarpeekseen ja jätti King Crimsonin ainoastaan pari päivää albumin äänityssessioiden päätyttyä, kesken yhtyeen kiertuetreenien. Hän myös oli myös närkästynyt siitä, että mielestään yhtyeen johtohahmo Fripp oli evännyt tältä huomattavia summia biisintekijärojalteja King Crimsonin albumille luomistaan sävellyksistä. Mistään pienestä kinasta ei kuitenjaan ollut kyse, sillä oikeusriitaa asian tiimoilta selvitettiin eri asteisissa oikeusistuimissa seuraavat 19 vuotta. Haskellin lähdön vanavedessä myös tilanteeseen tyytymätön rumpali McCullogh jätti yhtyeen. Albumia promotioitiinkin Sinfieldin saaman idean mukaan Max Ehrmannin runon ”Desideratan” mukaan, kuinka löytää uusi kurssi myrskyisän ja kaaosmaisen tilanteen jälkeen.
Albumin promootiokiertueelle Fripp, Collins ja Sinfield paikkasivat bändistä pois jättäytyneet jäsenet multi-instrumentalisti Boz Burrellilla ja rumpali Ian Wallacella. Samainen kokoonpano äänitti vuonna 1971 ilmestyneen menestysalbumin ”Islands”.
Mainos päättyy
”Lizardin” materiaalista livesettiin nostettiin venkoilevan uhkaava avausraita ”Cirkus” ja hempeän helmeilevä ”Lady of the Dancing Water”.
Sittemmin King Crimson on soittanut ”Lizardin” monisyisiä teoksia kokonaan tai osittain. ”Lizardin” materiaalia yhtye on erityisesti mieltynyt soittamaan aivan viimeisimpien kiertueidensa aikana. Näistä esimerkkeinä osaksi massiivista albumin nimibiisin päätös-spektaakkelia kuuluva ”Dawn Song” ja harmoniseen nousuun ja avantgardistiseen loppurymistelyyn äityvä ”Battle of Glass Tears” jatkeenaan dramaattisemmat ja raskaammat osuudet ”Last Skirmish” ja ”Prince Rupert’s Lament”. Myös nimikkobiisin osa ”Bolero” otettiin osaksi yhtyeen vuoden 2018 Euroopan-kiertueen settilistaa.
Lajissaan erääksi kauneimmaksi kokeellisen musiikin levynkanneksi ylistetyksi albumin kanneksi taiteiltu, keskiaikaisin ornamentein koristeltu, levyn taka- ja etukanteen painettu yhtyeen kaksisanainen nimi koristeineen heijasteli albumin viiden kappaleen sanoitusten sisältöjä. Albumin kansitaiteesta vastasi nuori kuvataiteilijatar Gini Barris, joka toteutti eräänä ensimmäisenä taideteoksenaan albumin kansitaiteen yhtyeen lyyrikon Peter Sinfieldin viitoittamaa näkemystä, mutta silti kuulematta aiemmin nuottiakaan King Crimsonin rajusti polveilevaa musiikkia. Piileepä erään kanteen taiteillun kirjaimen kupeessa myös vastikään uransa lopettanut The Beatles.
Mainos päättyy
Briteissä albumin julkaisijana toimi Island Records ja Yhdysvalloissa sekä Kanadassa Atlantic Records. Albumi nousi ilmestymisensä jälkeen brittilistalle sijalle 29. Poikkeuksellista ”Lizardin” julkaisun aikaan oli se, että se julkaistiin Atlanticin toimesta täsmälleen samaan aikaan King Crimsonin aiempien jäsenien uusien yhtyeiden McDonald & Gilesin ja Emerson, Lake & Palmerin debyyttialbumien kanssa. Vasta varhain alkuvuodesta 1971 Pohjois-Amerikassa julkaistu albumi ylsi Billboard 200-listalla korkeimmillaan sijalle 113.
Tietyssä välityömäisyydessään ”Lizard” on kiistaton virstanpylväs niin King Crimsonin värikkäällä uralla kuin koko kokeellisen rockin historiassa. Samalla se on esimerkki siitä, kuinka kunnianhimoinen ja musiikillisia raja-aitoja kaihtamaton yhtyeen sydän ja sielu Robert Fripp ei ollut valmis luovuttamaan siitäkään huolimatta, että soittajisto ympärillään vaihtui nopeaan tahtiin jo yhtyeen kultaisina vuosina.
Mainos päättyy