Hanging Garden – Blackout Whiteout

Kirjoittanut Ville Syrjala - 16.9.2015

11-vuotias Mikkelin syvyyksissä syntynyt doomahtavaa tunnelmametallia veivaava Hanging Garden on julkaissut neljännen kokopitkänsä. Yhtyeen musiikki koki selvän muutoksen edellisen ”At Every Door” -albumin ja sen aikaisten jäsenvaihdosten jälkeen, jolloin yhtyen sointiin imeytyi vaikutteita metallimusiikin ulkopuoleltakin. Uudella ”Blackout Whiteout” -nimisellä albumillaan yhtye lipuu vielä kauemmas rauhallisille vesille. Ei sillä, että ne vedet sen iloisempia tai mukavampia olisivat seilata kuin aiemmat rankat aallokotkaan – tummat pilvet nousevat horisontista edelleen.

Lipuessani kohti puutarhaa, iskee aallokko kärkkäripotkuin veneeni kylkeen. Tunnen iskut kylkiluissani asti, ja hengittäminen muuttuu raskaaksi, aivan kuin usva muuttuisi keuhkoissani öljyksi. Tömähtäessäni vihdoin rantaan vetäisee meren raivo veneen jalkojeni alta kitusiinsa. Kotiin ei siis ole palaamista.

Puutarha tuntuu aavemaisen tutulta: Se on aivan kuin kadun toisella puolella ohi kävelevä tutun näköinen ihminen, jonka naamaa ja nimeä ei pysty yhdistämään toisiinsa. Puutarha jostain syystä tietää nimeni ja kutsuu minut luoksensa. Päivisin se näyttäytyy kauniina kukkaloistossaan ja köynnöskasvillisuudessaan, mutta hämärän pyyhkäistessä maiseman yli muuttuu se uhkaavan pimeäksi korveksi. Sen vaarat eivät ole kimppuun käyviä, käsinkosketeltavia eivätkäkä silmillä nähtäviä, mutta tunnen ne niskavilloissani. Metsän eläimistä näkee niidenkin aistivan vaaran läsnäolon, ja niiden käyttäytyminen tarttuu myös minuun. Huomaan kiihdyttäväni askeliani, ja vilkuilen olkani yli. Puolustusmekanismini heräävät, enkä koe enää olevani ravintoketjun huipulla vaan pelkkää saalista. Vihollista näy, mutta tuntisin tilanteen olevan kontrollissa, jos se näyttäytyisi. Vihollinen on kuitenkin voitolla, se on päässyt aivoihini.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ei, tuo ei ollut ote jonkun yläasteikäisen runokirjan sivuilta vaan kolmikymppisen ukonmöhkäleen yritys suoltaa kevyttä Harlekiini-kirjallisuutta, mutta ”Blackout Whiteoutia” kuunnellessa ei oikein pääse kiusalliseen pehmoseksivaiheeseen, vaikka kuinka yritän. Tätä en siis suosittele kuuntelemaan käsi pikkareissa, ellei saa kiksejä ahdistuksesta, masennuksesta ja surumielisyydestä, sillä niitä tämä levy on täynnä.

Sanotaan tähän ”alkuun” samantien: Hanging Garden on tehnyt parhaan albuminsa ja samalla myös yhden parhaista tämän vuoden suomalaisista julkaisuista. Minulle ei yhtyeen diskografia ole ihan sanasta sanaan tuttua, mutta kuvat olen selannut. Vaikka edellisilläkin levyillä on ollut komeat hetkensä, kokonaisuus on aina jäänyt jotenkin vaivaannuttavaksi ja etäiseksi. Yhtye on kuitenkin mielestäni mennyt levy levyltä oikempaan suuntaan ja ponnistanut kunnon loikan eteenpäin edellisen albumin hyppymerkiltä. ”At Every Door” jätti kuitenkin oven taakse ja tunteen kuin kuuntelisi akkarimusisoijaa, joka soittaa selin yleisöön. ”Blackout Whiteout’lla” näkee viimein hänen kasvonsa, ja tuntuu siltä, että nyt minulle viimein esiinnytään.

Albumi on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ilmestys, sillä sen vahvuus on samalla sen heikkous, riippuen ihan korvaparista ja niiden välisestä mielialasta. Vaikka teenkin levyä kuunnellessani vertauksia Katatoniaan ja Ghost Brigadeen, omistautuu Hanging Garden tunnelmalleen vahvemmin kuin edellä mainitut orkesterit. Albumi ei ole helppo eikä yhdellä kerralla hotkaistava, sillä saundimaailman kuivahko paukuttelu ja kaivonpohjamainen kaiku on ensin luotaantyöntävää. Lopulta hoksaa kaikella olevan paikkansa ja tarkoituksensa, joilla kitara- ja rumpusaundeja myöten onnistuneesti tuetaan levyn tunnelmaa ilman liiallista alleviivausta. Vaikka laulaja-Toivonen murisee komean räkäisesti, on pääosassa puhtaat laulut, jotka vetävät puoleensa liudan kauniita melodioita ja koukkuja. Kaikkia täkyjä ei kuitenkaan ole heitetty veteen, muutoin musiikki kuulostaisi liian helpolta ja itseään tyrkyttävältä. Nyt sillä on oma kiihottava persoonallisuuskin. Kyllä, näiden mielikuvien aasinsillan toisella puolella seisoo nainen.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Ai niin, tuli mainittua jotain heikkouksistakin. Koska albumilla on näin vahva epäuskon tunne, ja toisistaan erottuvat kappalekokonaisuudet uppoutuvat sen pinnan alle, välillä levyllinen tällaista käy ylitsepääsemättömäksi. Tämä albumi muuttaa muotoaan aina kuuntelijan mielialojen mukaan. Välillä tähän antiin on vaikea mieltyä, toisinaan taas se on juuri sitä, mitä on kaivannutkin. Vertauksia kun on jo heitelty, ei tällaista ongelmaa ole omissa kirjoissani viime vuoden parhaalla albumilla, Ghost Brigaden nelosella. Tiedän, ettei pitäisi vertailla muiden tekemisiin, mutta koska nykyään ”kaikki on jo tehty”, on mahdoton tehtävä olla vertailematta. Siihen heikkoudet kuitenkin jäävät, eli yhdellä ranskalaisella viivalla selvittiin.

Kuten mainittua, Hanging Garden on tehnyt uskomattoman kovan albumin. Se on kaunis, eheä, takkuilematon ja tunteikas albumikokonaisuus, vaikka päätunnelma nojaakin suruun, epämukavuuteen, ahdistukseen ja melankolian pakkomielteeseen – aivan kuin tyyny, jonka alta pystyy kuitenkin hengittämään. ”Blackout Whiteout” on hieno esitys siitä, miksi täyspitkillä levyillä on edelleen paikkansa musiikkiuniversumissa, joka väkisin puskee itseään kohti sinkkujen ja hittien huoraamista, mikä lopulta johtaa kaiken tuhoon. Jäävuori vain lähestyy, mutta tällaisilla taideteoksilla pystytään vielä ruoriin tarttumaan ja suuntaa muuttamaan.