Kreikkalaislähtöinen Hannibal julkaisi esikoisalbuminsa “This Is U” vuonna 2006 ja on sen jälkeen kierrellyt lavoja isojen nimien kuten Scorpionsin ja Whitesnaken kanssa. Huhtikuussa 2012 tuo esikoislevy sai jatkoa “Cyberia”-nimisestä albumista, jota käytiin promoamassa muun muassa Tarja Turusen kiertueen yhteydessä alkuvuodesta 2012.

Ensimmäisenä levyssä huomio kiinnittyy H. R. Giger -henkiseen kansitaiteeseen, joka vaaleasta sävymaailmastaan huolimatta huokuu uhkaavuutta. Tästä johtuen levyltä odottaisi väkivaltaisuuteen vihjaavaa industrialiin kallellaan olevaa materiaalia. Pettymys on suorastaan musertava, kun levy osoittautuukin monotoniseksi ja itseään toistavaksi.

Biisit sisältävät hokemia siinä mittakaavassa, että allekirjoittanut alkoi jo epäillä soittimensa toimivuutta. Ja tämä toistui lähes jokaisen biisin kohdalla, erityisen ansiokkaasti tässä onnistuivat varsinkin biisit “Burn Me Alive”, “My God” ja “Insane”, joiden nimeämisestä ei biisin aikana pitäisi jäädä minkäänlaisia epäselvyyksiä. Muihinkin biiseihin on ujutettu kelpo määrä toistoa, mutta ei sentään ihan suoraan biisin nimestä ole tehty kaikissa yhtä suurta numeroa. Kai niiden on sitten tarkoitus olla niitä mainostettuja “tarttuvia koukkuja”, joita levyllä olevinaan tarjoillaan. Rajansa voisi olla silläkin. Mielenkiintoisimmat biisit ovat levyn loppupuolelta löytyvä “Into The Water”, josta loppujen lopuksi herää vain mielikuva Sub-Urban Tribestä, sekä “Psychodrome”, joka valitettavasti sortuu itsensä toistamiseen niin pahasti, että siihenkin ehtii puutua ennen loppua.

Vokalisti Hannibalin uniikiksi mainostettu soundi ei poikkea valtavirrasta ainakaan allekirjoittaneen kuuloelimiin riittävästi, jotta ylisanoille olisi perusteita. Pikemminkin kuulostaa siltä, että tyyliä lainataan milloin mistäkin, mutta omaa linjaa ei yksinkertaisesti ole olemassa ollenkaan. Samankaltainen geneerisyys vaivaa itse asiassa koko bändiä, eikä biiseihin ole saatu sitä paljon mainostettua tarttuvuutta tuota lyriikoissa esiintyvää toistoa pidemmälle. Ja tuossa yhteydessä moinen käy pääasiassa ärsyttäväksi.

Vastarefleksin aiheutti myös rumpalin valitsema taitelijanimi. Ei yksinkertaisesti voi olla Doctor, ellei ole “The Doctor”. Ja nyt joku kysyy: “Doctor who?” No, siinäpä se vastaus tulikin. Muitakaan bändin jäseniä ei ole siunattu mielikuvitusta tihkuvilla taiteilijanimillä, kun ryhmästä löytyy nokkamies Hannibalin lisäksi Hulk ja Herc. Vain soolokitaristin Steve Sovo nimi vaikuttaa vähän kauemmin mietityltä. Tällä mielikuvituksen riemuvoitolla olisi yhtä hyvin voinut esiintyä omilla nimillään. Toisaalta, se olisi voinut olla jo noloa.

Levyn parhaaksi puoleksi jääkin auttamatta kansitaide. Kuvilla ei vain paikata lopulta sitä tyhjiötä, jonka Hannibalin tarjoama, lähinnä laimennetulta ykkösoluelta maistuva materiaali jättää jälkeensä. Aikaisemmilla saavutuksilla on hyvin vähän merkitystä siinä vaiheessa, kun tehdään levy, joka kuulostaa tyhjemmältä kuin poliitikkojen suuret lupaukset aina vaalien alla.

2 / 10

Kappalelista:
1. Burn me Alive
2. Angelryche
3. On your Knees
4. My God
5. Somebody Wake me
6. Insane
7. Let the Rain
8. Sacred Alphabet
9. Rise
10. Into the Water
11. Where do we go
12. Psychodrome
13. Cyberia (The Fall)

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy

http://www.hannibalnation.co.uk/
Kirjoittanut: Nina Hurme