Hard rock -albumi, joka on power metaliin kallellaan – arviossa Amahirun debyyttialbumi

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 20.12.2020

Amahiru. Pelkkä yhtyeen nimi saa jo mielenkiinnon heräämään. Kiinnostus kasvaa entisestään, kun kuulee että metal-skenen monitoimimies, tuottaja, kitaristi ja basisti Frédérik Leclercq (Kreator, Sinsaenum, Loudblast, ex-Dragonforce) vaikuttaa Amahirussa. Leclercqin lisäksi yhtyeeseen kuuluvat kitaristi Saki, rumpali Mike Heller ja kosketinsoittaja Coen Janssen. Lauluosuudet hoitaa karismaattisääninen Archie Wilson. Tällä kokoonpanolla Amahirun esikoisalbumista on saatu aikaan vauhdikas hard rock -albumi, joka on paikoin power metaliin kallellaan.

Amahirua on markkinoitu pitkälti Leclercqin ja kitaristi Sakin nimien varassa, ja he ovatkin kotimaissaan maineikkaita nimiä; Leclercq Ranskassa ja Saki Japanissa. Leclercqin ansioituneisuus tuli edellä jo mainittua. Saki sen sijaan vaikuttaa erityisesti kotimaassaan japanilaisessa popissa, jpopissa, mutta häneltä taittuu myös hyvin kitaran käsittely. Saki vastaa Leclercqin ohella albumin kitarakuvioista.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Yhtyeen debyyttialbumia kuunnellessa huomio kiinnittyy myös väistämättä lahjakkaaseen solisti Wilsoniin, joka on saanut aikaan vaikuttavaa jälkeä, erityisesti ”WTTP”, ”Vanguard ja ”Bring Me Down” -kappaleilla. Wilsonin äänessä on samanlaisia sävyjä kuin Sabatonin Joakim Brodénilla, sillä erotuksella, että Wilsonin artikulointi on pehmeämpää ja selkeämpää. Vastaavasti Amahirun ja Sabatonin soundit poikkeavat toisistaan radikaalisti, minkä vuoksi yhtyeiden välille ei synny sen syvempää mielleyhtymää.

Wilsonin lisäksi esikoisalbumilla kuullaan kahta vierailevaa laulajaa: Elize Rydiä (Amaranthe) ja Sean Reinertia, joista jälkimmäinen soittaa myös rumpuja ”Bring Me Down” -kappaleella. Rydiä kuullaan Wilsonin ohessa ”Lucky Star” -kappaleella, jossa hänen äänelleen on järjestetty paraatipaikka. Rydin vierailu tuo albumille pehmeää kontrastia ja ”Lucky Star” on sävelletty selvästi häntä silmällä pitäen. Kappale ei kuitenkaan ole Amaranthelle ominainen, ja hyvä niin, sillä sellaisenaan se ei olisi istunut kokonaisuuteen. ”Bring Me Downista” on kaksi sovitusta, joista jälkimmäisellä kuullaan myös Reinertin laulua. Hänen lauluosuutensa on kuitenkin hyvin vaatimaton, eikä varsinaisesti anna lisäarvoa levylle. Päinvastoin, kappale luo hienoista toistoa, mikä ei ole kokonaisuudelle eduksi.

Kokonaisuudessaan Amahirun debyyttialbumi on hyvä. Vajaan tunnin mittainen levy on energinen paketti, joka etenee ongelmitta. Laulettujen kappaleiden lisäksi kokonaisuuteen sisältyy myös kolme instrumentaalista sävellystä; ”Ninja No Tamashii”, ”Waves” ja ”Zombi”, jotka ovat keskenään erilaisia, mutta tukevat konseptia hyvin. Vaikka Amahirun esikoisalbumi ei pidä sisällään mitään järisyttävän mullistavaa, vallitsee levyllä hyvä tunnelma, energisyys ja ote alusta loppuun.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen