Hard rock -myrskyvaroitus Ruotsista – Mustaschin ”Silent Killer” on piinkova albumi

Kirjoittanut Aleksi Parkkonen - 2.4.2018

Mustaschin edellinen julkaisu, ”Testosterone”-albumi yllätti kuulijat poikkeavammilla kappalevalinnoilla. Kyseinen albumi oli kokonaisuudessaan suhteellisen kevyttä yhtyeen mittapuulla, vaikka levyltä löytyykin muutama väkevä rock-kappale. Viime syksynä Ralf Gyllenhammar antoi Kaaoszinelle haastattelun, jossa totesi tulevan albumin olevan raskainta mitä Mustaschilta on kuultu. Tämä väite saa osakseen tukea viimeisimpänä singlenä julkaistulta ”Winnersiltä”, jossa on vahva heavy metalin tuoksu. ”Silent Killer” ei ole kuitenkaan pelkkää heviä, vaikka niitä vivahteita kappaleista löytyykin. Albumi on kuten moni edeltäjänsä: sulavasti etenevä, koukuttava, tunteita herättävä ja ennen kaikkea Mustaschilta kuulostava.

Albumi lasketaan liikkeelle akustisella ”Subponatis Ignis” -introlla, joka loppuu 30 sekunnin jälkeen aseen latausliikkeeseen. Latausliikettä seuraa kyykkypyörän kaltainen kiihdytysriffi, jonka perään ”Winners” aloitetaan Robban Bäckin nasevalla rummutuksella. Välittömästi perässä tulee Gyllenhammarin ujeltava huuto, jonka jälkeen kappale pääsee kunnolla vauhtiinsa. Tarkasti rytmitetyillä kertosäkeistöillä ja Bäckin rumputyöskentelyllä saadaan pää heilumaan. Pientä power metal -vivahdetta on saatu aikaan myös David Johanssonin sähäkällä kitarasoololla. ”Winners” on napakka kappale, jonka jälkeen meno yltyy entistäkin mielenkiintoisemmaksi.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Libertalla” on oma pieni intronsa, jonka jälkeen Gyllenhammar laulaa kappaleen liikkeelle. Luonteensa puolesta ”Liberta” on hieman hevimäinen, jota on kuitenkin kevennetty keveillä taustalauluilla. Gyllenhammar tekee upeaa jälkeä pehmeällä laulutyylillään ja uskonkin, että kyseinen kappale vakiinnuttaa nopeasti asemansa keikkojen soittolistoilla. ”Barrage” alkaa erikoisesti aivastuksella, jonka jälkeen kappale taotaan liikkeelle laulun ja rumpujen avustuksella. Kertosäkeistöt ovat korvamatoja parhaimmillaan, joista ei groovia puutu. Erityisen mielenkiintoisen kappaleesta tekee se, että välillä Gyllenhammar kuulostaa hieman apaattiselta. Apaattisuus antaa hyvän kontrastin kertosäkeisiin, jotka räjähtävät kunnolla.

Jo viime syksynä julkaistu ”Lawbreaker” kohoaa yhdeksi albumin vahvimmaksi vedoksi. Helposti samaistuttavat lyriikat, taustalaulut ja Gyllenhammarin aggressiivinen tulkinta tuovat yhtyeen parhaat puolet esiin. Tässä kappaleessa on saavutettu samanlaista koskettavuutta kuin ”Bring Me Everyonessa” ja ”Double Naturessa”, enkä ihmettele, jos kappaleesta muodostuisi Mustaschin tuotannon yksi kulmakivistä.

Jos jokaiselta levyltä löytyisi yksi kappale, josta ei tiedä pitääkö siitä vai ei, niin ”Silent Killer” -albumin kohdalla valinta kohdistuisi ”Fireen”. Kappale itsessään on toimiva ja siitä löytyy mainiot yhteiskarjunnat kertosäkeistöissä, mutta se ei silti pääse aivan huippuunsa. Olen yrittänyt keksiä mikä tässä on sellaista, joka omalla kohdallani tökkii, ja olen päätynyt siihen, että se on Hank von Helveten (ex-Turbonegro) vierailu. Helvetellä on persoonallinen ääni, joka ei valitettavasti juuri korvaani miellytä, enkä ole voinut olla miettimättä sitä vaihtoehtoa, olisiko kappale toiminut paremmin pelkästään Gyllenhammarin laulamana.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Joka tapauksessa vierailevan solistin feattaus on jotain sellaista, jota yhtye ei ole aiemmin tehnyt albumeilleen. Vuonna 2012 äänitetty ”California Love” on äänitetty Mustaschin ja Martin Westerstrandin yhteistyössä, mutta kappale ei ole päätynyt millekään muulle kuin Ralf Gyllenhammarin omalle kokoelmalevylle. Toki yhtye on hyödyntänyt aiemmin taustalaulajina orkesterin ulkopuolisia, kuten edellisen albumin ”The Rider” -kappaleella, mutta muuten feat-kappaleita ei ole aiemmin kuultu Mustaschin levyillä. Uuden kokeilusta siis pisteet yhtyeelle.

Gyllenhammarin kynä on tunnettu mielenkiintoisesta itsetutkiskelusta, eikä sitäkään uuvu uudelta albumilta. ”Lawbreaker” on tästä hyvä esimerkki, mutta toinen kehuja ansaitseva kappale on levyn nimikkokappale, jossa Gyllenhammar kuvailee valvottuja öitä ja talossa lymyävää hiljaista tappajaa. Kappaleen kruunaavat lopuksi vokalistin korkealle kohoavat kiljunnat, jotka tuovat mieleen Scorpionsin Klaus Meinen mielipuolisen huudon ”Blackout” -kappaleella. Kiitettävä suoritus Ralfilta!

Albumin kolme viimeistä kappaletta eivät ole aivan yhtä kovatasoisia kuin aiemmat, mutta eivät missään tapauksessa huonoja. ”The Answer” ja ”Burn” ovat perusvarmaa Mustaschia ilman suurempia yllätyksiä. ”Grave Digger” sen sijaan sisältää runsaasti groovia, joka pakottaa liikkeelle. Pitkäsoiton terävyys keskittyy ehdottomasti sen alkupuolelle, vaikka ei levyn loppupuolikaan hullumpi ole. Levyn alkupuoli on vain sen verran vakuuttavaa antia, että loppupuoli ei pysty sitä enää ylittämään. Tämä ei kuitenkaan vaikuta kuuntelukokonaisuuteen laskevasti, vaan ”Silent Killer” jyllää menemään vakuuttavasti.

Kuten Mustaschin monet muutkin albumit, tulee ”Silent Killerkin” päätökseensä liian nopeasti. Toisaalta parempi näin, kuin pitkästyä viimeisten 20 minuutin aikana. Uusin albumi on mukava ”paluu” raskaampaan Mustaschiin, vaikka ei se täysin kadonnutkaan edellisen levyn aikana. ”Silent Killer” synnyttää halun päästä kuulemaan kappaleet keikoilla soitettuina, joten voi todeta, että yhtye on onnistunut tämänkin levyn kohdalla. ”Silent Killer” on korkeatasoinen kokonaisuus, joka lunastaa varmasti monien kuuntelijoiden odotukset. Albumi on ehtaa ruotsalaista hård rockia, jolla yhtye todistaa olevansa edelleen kova tekijä, jos joku on asiaa edes tohtinut epäillä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen