Hard rockin Hendrixin hienoin – klassikkoarviossa Frank Marinon 40-vuotias ”Juggernaut”

Kanadalaisen hard rockin pioneereihin kuuluvan, Mahogany Rush -yhtyeen kitaristina maineeseen nousseen Frank Marinon toinen sooloalbumi ”Juggernaut” julkaistiin osapuilleen 40 vuotta sitten. CBS / Columbia Recordsin julkaisema albumi on raskaan rockin kulttiklassikko ja kuuluu kanadalaisen rockperinnön tärkeimpiin albumeihin. Ainoastaan vuotta sitä aiemmin julkaistu Frank Marinon debyyttialbumi ”The Power of Rock ’n Roll” tehtiin kokonaisuudessaan solistinsa happotripistä nimensä saaneen Mahogany Rush -yhtyeen miehistöllä, mutta albumi floppasi lopulta pahemman kerran. ”Juggernautin” esituotantovaiheessa yhtyeen rumpali Jimmy Ayoub korvattiin Timm Bierylla (mm. Nils Lofgren).

Albumi soundaa jo lähtökohtaisesti todella muskulaarisen jykevältä mutta äänimaiseman suhteen silti hyvin erotellulta. Kokonaisuuden avaava, kosmisuudessaan kelluva ”Strange Dreams” kuulostaa tajuntaa laajentavia Hawkwind-pillereitä napsineelta Rushilta. Huomionarvoinen elementti yhtyeen soinnissa on myös laulaja-kitaristi Marinon ryhdikkäästi ärjyvä ja roteva lauluääni, joka on todella asiallista kuultavaa. 1980-luvun alun uuden aallon mukaisia, voimakkaita ja tummanpuhuvia pop-melodioita viljelevästä kappaleesta tuli eräs Marinon tunnetuimmista hiteistä.

Vahvalla groovella höystetty shuffle-blues ”Midnight Highway” tuo esiin Mahogany Rushin ominaissoundia pureutuen jämäkästi rockaavaan, blues-juuriseen tamppaukseen. Kymmenminuuttinen, polveileva voimaballaadi ”Stories of a Hero” on eräs rockhistorian hienoimmista, unohdetuista kappaleista. Vaikkakin kappaleen kertosäkeessä onkin lieviä melodialainauksia Crosby Stills, Nash & Youngin ”Helplessistä”, on se myös edelleen innoittanut muun muassa Zakk Wyldea Black Label Societyineen. Etenkin ”Hangover Songs, vol. IV” -albumin sävellystyössä kappaleen kaikuja on kuultavissa harvinaisen selkeästi.

Albumin A-puolen päättävä ”Free” onkin sitten albumin suoraviivaisimmin rokkaavaa materiaalia, jossa Paul Harwoodin edestakaisin pitkin basson kaulaa kiipeävä, tanakasti sykkivä rytmisoitto pitää biisin elinvoimaisena ja jämäkästi kasassa koko matkalta. B-puolen entistä raskaammalla kädellä avaava shuffle-rockpala ”Maybe It’s Time” pitää toiminnan jämäkästi lestissään. Kappaleen letkeä rytmitys sisältää myös mielenkiintoisia riffivenytyksiä, joita reilu vuosikymmen myöhemmin muun muassa stoner rockin suurnimet Sleep, Brant Björk ja Monster Magnet hyödynsivät oman musiikillisen puutarhansa lannoitteina.

Kappaleen soolo-osuudessa Frank ja rytmikitaraa yhtyeessä soittanut veljensä Vince vuoropuhelevat yhdessä rumpali Bieryn kanssa. Muhkeilla, viihdeorkesterimaisilla stemmaharmonioilla ehostetut kertosäkeet saavat kappaleen soimaan kuin amerikkalaistettu versio Uriah Heepistä. Frankin vuoroin tulisesta, vuoroin harkitun maltillisesta kitarasoolosta ei jää myöskään epäselvyyttä siitä, miksi häntä pidettiin 40 vuotta sitten joidenkin alan ymmärtäjien piirissä uuden vuosikymmenen Jimi Hendrixinä.

Leveästi syvän etelän preerioilta vauhtia ottava ”Ditch Queen” groovailee puolestaan kuin hard rock -vaihteen päälle lukinnut Corrosion of Conformityn esiaste. Kappaleessa Marinon laulu toimii kuin ilmielävä mallinnos Pepper Keenanin vokaalivenyttelystä. Marino ujuttaa kertosäkeeseen kuitenkin mausteeksi hieman tummaan motowniin nojaavaa svengiä ja lempeästi groovaavaa diskorockia, joka samalla keventää kappaleen tunnelmaa kuin myös lisää osiensa välille dynamiikkaa ja jännitettä.

Albumin selkein täytebiisi on sinällään kohtalaisen hyvillä, Grand Funk Railroadista muistuttavilla funk rock -elementeillä varustettu ”For Your Love”, joka on kappaleena jopa tanssittavaa Amerikan-rockia. Kappale on varmasti myös livenä esitettynä albumin mukaansatempaavimpia. Ainoastaan sen melodinen anti jää albumin muun materiaalin tason jalkoihin. Biisin loppua kohti voimistuva soolojamittelu toimii kuitenkin kappaleen kuiville pelastavana elementtinä.

Kahdeksan kappaleen kokonaisuuden päättävä albumin nimikkobiisi niittaa lopuksi luun kurkkuun. ”Juggernaut” on silkkaa uuden aallon brittiläisen heavy metalin amerikkalaistettua boostausta. Ennen kaikkea se on sitä Judas Priestistä muistuttava turbovaihde pohjassa paahtavan temponsa ja harmonisia melodiakulkuja sisältävän soolo-osuutensa ansiosta.

”Juggernaut” oli aikanaan omassa genressään erittäin arvostettu ja vaikutusvaltainenkin albumi, mutta ajan myötä viimeiseksi Frank Marino -sooloalbumiksi jääneenä siitä tuli myös jokseenkin unohduksiin painunut kokonaisuus. Kuitenkin viimeistään nyt, 40-vuotisjuhlan kunniaksi, jokaisen itseään arvostavan ja musiikillista sivistystä kaipaavan raskaan rockin diggarin kannattaa ottaa se haltuun.