Hard rockin jättiläisten äärellä voi vain katsoa ylöspäin – arviossa 30 vuotiaat Guns N Rosesin Use Your Illusion I ja II
Kunnioitettavan pitkän uran useiden kommellusten alta jatkanut Guns N´Roses tehtaili ennen alkuperäiskokoonpanon hajoamista useita klassikkokappaleita, ollen 1980-90-lukujen taitteen suurimpia yhtyeitä ja artisteja mitä maapallolla saattoi todistaa. Suuruudesta kertoo paljon jo debyyttialbumin yskähdellen alkanut myynti ja markkinointi, joka lopulta kuitenkin saavutti rakettimaisen suosion ja multiplatina statuksen muutamassa vuodessa. Toisena albumina julkaistu “GN´R Lies” oli yhtyeeltä jälkikäteen tarkasteltuna selkeä välityö, vaikka sisälsikin muutaman live- ja radiohitin, mukaan lukien klassikkoballadiksi muodostuneen “Patience” kappaleen.
“Use Your Illusion” albumit “I” ja “II” olivat kuitenkin toista maata edeltäviin julkaisuihin verrattuna, ja ovatkin nyt 30 vuotta myöhemmin yhä arvossaan siinä missä vaikkapa debyyttinsä ”Appetite For Destruction”, Metallican itsensä mukaan nimetty samanikäinen albumi tai The Beatlesin jumaloidut virstanpylväät. Tämän arvion onkin tarkoitus arvioida molemmat samana päivänä vuonna 1991 julkaistut eriävät albumit yhdessä ja erikseen.
Mainos päättyy
Yleiskatsauksena albumeista saa yhä ne läpikuunneltuna käsityksen roimasti uudistuneesta ja monipuolistuneesta yhtyeestä, jos vertailukohtana käyttää vaikkapa “Appitite For Destruction” (1987) debyyttiä. Oikeastaan se mikä debyytin glam-tyylisestä hard rockista oli enää jäljellä, kuuluukin parhaiten vain muutamassa “Use Your Illusion I” kappaleista kuten “Right Next Door To Hell” ja “Perfect Crime”, sekä ehkä myös letkeämmästä “Bad Obsession” -kappaleesta ja aina niin “muka rankasta” “Back Off Bitch” uhoveisusta. Mainittakoon tässä vaiheessa kaikkien knoppitietojen knoppitieto liittyen avauskappale “Right Next Door To Hell”iin ja sen kertosäkeistön sävellyksessä käytettyyn suomalaisvahvistus Timo Kaltioon (albumin krediiteissä “coolisti” Caltia), joka ei valitettavasti pääse albumin 30 vuotispäivää elämään, menehdyttyään elokuussa 2021. Albumin sävellysvaiheeseen Kaltio oli päässyt mukaan Guns N´Rosesin jäsenten suuresti ihaileman Hanoi Rocks-kytköstensä kautta. Myös Michael Monroe vierailee kappaleessa “Bad Obsession” saksofoneineen.
Albumit ja varsinkin sen ykkösosa ovat tuttuja nimenomaan lukuisista vierailijoistaan, joihin kuuluu edellä mainittujen lisäksi muun muassa samoihin aikoihin varsin suurta suosiota nauttinut Alice Cooper, joka laulaa omintakeiseen tyyliinsä osion muuten varsin duurivoittoisessa kappaleessa “The Garden”. Ne kappaleet mistä “UYI” ykkönen muistetaan silti parhaiten, ovat varmasti kaikkien tuntemat mahtiballadit “Don´t Cry” ja “November Rain” sekä Paul McCartney-laina “Live And Let Die”. Albumia kuunnellessa alusta loppuun on todettava sen rakenteellinen hienous siitä, miten lähes joka toinen kappale on slovari ja joka toinen hieman reippaampi ja mahdollisesti myös lyhyempi. Näin edetään aina rockaavaan ja hieman punkahtavaan yhdentenätoista majailevaan “Garden Of Eden” asti, jonka jälkeen tulee kaavaan poikkeus, varsin hauskaa rokkaavaa linjaa jatkavalla “Don´t Damn Me” kappaleella. Kaiken tämän väliin mahtuu balladeja, kuten tyylikäs kakkoskappale “Dust N´ Bones” jonka soundista ja fiiliksestä voi lähes aistia tomun ja luut nimensä mukaisesti.
Mainos päättyy
“Don´t Cry” ja “November Rain” kappaleista on todettava, että kappaleet ovat aivan yhtä vakuuttavaa kuultavaa kaikessa mahtavassa tunteikkuudessaan. Aivan kuin aikanaan 1990-luvulla, ellei sitten jopa yhä entistäkin vakuuttavampia kaikessa aitoudessaan – kuin se kuuluisa ja kulunut “viini vanhetessaan”. Muita yksittäisiä helmiä, jotka nousee esiin edellisten lisäksi, on toki “Live And Let Die” joka kuuluu yhä GNR-livesettiin, mutta myös kappaleet, kuten albumin tunnelmaan muiden kevyempien biisien kanssa sopiva “You Ain´t The First” sekä ehkäpä Guns N´ Rosesin kaikkien aikojen toimivin ja siistein yksittäinen lyhyempi kappale “Double Talkin´Jive”. Kuudentoista kappaleen kokonaisuuteen mahtuu aina myös varsin tylsähköä ja tavallista tavaraa, kuten lopussa kuultavat “Bad Apples” ja “Dead Horse” melko lailla todistaa. Kymmenminuuttinen päätöskappale “Coma” on myös kummajainen, mutta silti monen fanin mieleen tarttuvalla ja asiaansa puolustavalla riffillään.
Mainos päättyy
“Use Your Illusion II” (jatkossa “UYI kakkonen”) alkaa kappaleella, joka näin 30 vuotta myöhemmin on edelleen ajankohtainen ja niin sanotusti “kuulemattakin parasta”. Taidolla ja tunteella balladimaisesta perusteoksesta kohti eeppisempää ja rokkaavaa järkälettä polveileva “Civil War” on useille tuttu erään suomalaisen kanavan taajuuksiltakin, mutta “UYI kakkosella” se starttaa hittiputken, jollaista harvemmin on kuultu ennen tai jälkeen albumeiden.
Jokseenkin ykkösosan tapaan etenevä ja omat yksinkertaisemmat hard rock rallatukset sisältävä kakkososa ei silti arkaile siinä, missä “UYI ykkönen” on tyyliltään ehkäpä tutumpi ja turvallisempi “Appetite For Destruction” albumin faneille. Totuus on kuitenkin, että kappaleiden sävellyksen ja tuotannon taso ratkaisee. Jos yhtä aikaa julkaistujen “Use Your Illusion” albumeiden välillä koskaan mitään kisaa on ollutkaan, ratkeaa se silti kakkosen eduksi sillä erolla, että sen huonommatkin kappaleet ovat sävellysten laadulla mitattuna hieman parempia. Lisäksi kappaleita on juuri sen kahden verran vähemmän, mitä ykköseltä olisi voinut hyvällä syyllä tiputtaa loppupäästä pois kokonaisuutta pilaamasta.
Mainos päättyy
“14 Years” on albumilla toisena ja “Dust N Bonesiin” tapaan Izzy Stradlinin lead-laulaman hyvin samantyylinen, ehkä hieman Bob Dylan -mainen keveähkö rock-kappale. Tarttuvuutensa ansiosta “14 Years” on juuri oikealla paikalla loistamassa, ennen suosittua, mutta aikaa myöden hieman tylsähköä “Yesterdays” kappaletta. Duurissa etenevä ja musiikkivideonkin saanut pääasiassa aurinkoinen “Yesterdays” sisältää tyylikkään tunnelmanvaihdoksen ja kitarasoolon keskellä kappaletta, mutta muutoin se ei ihan yllä “UYI kakkosen” parhaimpiin.
Neljäntenä majaileva “Knockin´on Heaven´s Door” balladi ei juuri esittelyjä kaipaa sen enempää, mutta sen siitä täytynee mainita, että se on Bob Dylan-cover josta Guns N Roses teki tunnetun uudelle sukupolvelle. Oikeastaan jopa niin tunnetun, että sillä saattaa jo olla hokemineen ja tsiljoonan radiosoiton jälkeen yhtä paljon vihaajia, kuin rakastajia. Hauskat loppua kohden kuultavat gospel-tyyliset kuorolaulut ja muutenkin Axl Rosen vokaalia venyttävä laulutyyli, teki kappaleelle aivan uudenlaisen ilmeen.
“Get In The Ring” on Slashin, Rosen ja basisti Duff Mckaganin yhteistyönä tekemä varsin rokkaava pala uhmakasta hard rockia ja sanomaltaan aivan toista maata, kuin mitä vuoroin dramaattiset ja rennot neljä ensimmäistä kappaletta ovat albumilla tarjonneet. “Get In The Ring” on myös se kappale, jonka aikana moni lapsen vanhempi on varmasti halunnut perheajelulla läpi vuosien sulkea jälkikasvun korvat, ilman mitään sen ihmeempiä varoittavia ´Parental Advisory´ tarroja. Kappale aloittaakin albumin kokonaisuutta ajatellen myös sen rankemman vaihteen niin sanoituksellisesti, kuin hard rock-soitantonsa ansiosta, ennen hempeää “So Fine” balladia ja eeppistä “Estranged” klassikkoa. Ainoastaan letkeä ja raskaan balladin mittoihin kasvava “Breakdown” rikkoo välissä kevyellä alkupuolellaan asenteikkaamman ilmaisun “kaavaa”. “Shotgun Blues”, “Pretty Tied Up” ja “Locomotive” sisältävät kaikki taattua GN´R-rokkaavuutta, joissa jokaisessa on kuulijalle jotain mieleenpainuvaa. Niistä “Pretty Tied Up” on ehkä melodioiltaan kuitenkin se onnistunein sävellys.
“So Fine” on… noh, “niin sopiva” kappale albumille kuin olla ja voi. Kappaleen säkeistöistä voisi hetken luulla, että Guns N´ Rosesin ilmaisu on jopa hieman turhan hempeää, mutta Axln laulukaverina kappaleella toimiva Duff tuo sopivaa asennetta ja ennen kaikkea vaihtelua pianollakin kauniisti soivaan säveleen. Kahdesti soiva c-osa tuo kuitenkin kokonaisuuteen jälleen hard rockin, joiden välissä Slash itkettää kitaraansa niin tyylikkäästi kuin vain Slash osaa.
“So Fine” on seuraavan “Estranged” kappaleen ohella varmastikin parhaita todisteita Guns N´Roses nimisen yhtyeen monipuolisuudesta, uran alun suoraviivaisempaan glam-tyyliseen rockiin verrattuna. “Estranged” sisältää yhä edelleen ehkä tyylikkäintä kitaramelodiaa mitä koskaan on soitettu, yhdistyen sekä raskaaseen eeppisyyteen ja pianosäestykseen, polveillen aina kovaäänisestä musiikista mahdollisimman rauhalliseen tunnelmaan. Kaiken kruunaa Axl Rosen elämää suuremmat sanoitukset, jossa yhdistyy tulkinnanvaraisesti jotain ihmisenä kasvamisen ja itsestään huolta pitämisen sekä virheistä oppimisen tapaisia teemoja. “Estranged” on myös kappale josta on tehty musiikkivideo, joka yhä edelleen puoltaa paikkaa yhtenä hienoimmista koskaan.
Loppupuoli “UYI kakkosesta” “Estranged”n ohella onkin sitten lähes pelkkää korvakarkkia. Monelle varmasti hyvin kulunut Terminator 2 elokuvastakin tuttu “You Could Be Mine”, ei onneksi loista poissaolollaan, sillä se on kappale jossa koko yhtye suoriutuu edukseen täydellisellä tavalla. Tyylikkäät riffit, melodiat ja poljento sekä Axl:n loppua kohden yhä vaativampi laulusuoritus on jotain, mihin laulaja ei itsekään, ainakaan lavalla enää samalla tavalla kykene. “Don´t Cry” “alt. lyrics”-versio uusilla säkeistöjen sanoituksilla hämmensi aikanaan ja riemastuttaa yhä edelleen, sillä sen voisi tavallaan todeta olevan jopa hieman parempi rytmitykseltään. Tai jos ei parempi, niin ainakin versio tarjoaa hyvän vaihtoehdon. “My World” flirttailee lyhyesti jonkinlaisen porno-rapin pauloissa, jolla Johann Langlie niminen elokuvasäveltäjä hassuttelee Axl:n kanssa erilaisilla aikansa hiphop-musiikissa käytetyillä efekteillä ja syntikoilla sekä sampleilla. “My World” on kappaleena albumikokonaisuudessa oikeastaan vain todiste siitä, miten monipuoliseen ilmaisuun yhtye tarvittaessa kykeni. Peräkkäin sai samalla albumilla olla yhtyeen eeppisimpiin kappaleisiin kuuluva rock-kappale, aikansa parhaimpiin lukeutuva hard rock-kappale, klassinen rock-balladi ja täyttä hiphoppia oleva puolitoistaminuuttinen “outro”.
Jos ”Use Your Illusion” albumeita pitäisi siis kuvailla yhdellä sanalla, se olisi varmasti “monipuolisuus”. Yhteensä 30 kappaletta ja 2,5 tuntia musiikkia jaettuna kahtia on toki iso pala purtavaksi kerralla kenelle tahansa musiikin kuluttajalle, minkä vuoksi on yhä helppo ymmärtää miksi ja millä tavalla albumit on jaettu kahdeksi kokonaisuudeksi. Kuten todettua, molemmissa kokonaisuuksissa mukaan mahtuu paljon sellaista jossa olisi ollut toivomisen varaa, mutta paljon myös ikuisesti rock-musiikin historiaan jääneitä helmiä, jotka puolustaa albumeiden klassikkoarvoa – vieläpä tavalla johon ei moni ole kyennyt. Toinen mihin monet muut yhtyeet eivät kykene, on erikseen julkaistujen tupla-albumeiden lähes 40 miljoonan kappaleen myynti, joten sanomattakin on selvää, että kyseessä on kaksi tyylikästä hard rock-jättiläisen klassikkoalbumia.