”Hardcore-pitoista rap metalia raiteiden vaaralliselta puolelta” – Klassikkoarvostelussa Biohazardin 30-vuotias debyyttialbumi

Vuonna 1987 New Yorkin Brooklynissa basisti-vokalisti Evan Seinfeldin ja kitaristi Bobby Hambelin yhdessä perustama, hardcorea ja thrash metalia groovaavaan hip hopiin yhdistellyt Biohazard nousi oman aikakautensa ilmiöksi 1990-luvun taitteessa. Vuonna 1988 yhtyeeseen liittyneen kitaristi-laulaja Billy Graziadein (myöh. mm. Powerflo ja BillyBio) ja vuonna 1989 yhtyeestä lähteneen alkuperäisrumpali Anthony Meon tilalle tulleen rumpali Danny Schulerin täydentämä nelikko yhdisteli härskisti vaikutteita yli ilmeisimpien genrerajojen. Yhtyeen ristiksi ensidemonsa aikaan vuonna 1988 lankesivat musiikkilehdistön yhtyeeseen kohdistamat syytökset fasistisista ja valkoisten ylivaltaa suosivista sanoituksista. Väitös oli sikäli yliampuva, että Seinfred ja Schuler ovat sukujuuriltaan juutalaisia. Selvää on myös, että yhtyeen lyyrinen tematiikka suurkadun laeista, erilaisuuden sietämisestä ja rasisminvastaisuudesta oli läsnä ja tulkittavissa jo yhtyeen alkuaikojen levytyksistä, mukaan lukien yhtyeen toinen, vuonna 1989 äänitetty demo. Myöhemmissä antamissaan haastatteluissa Graziadei ja Seinfeld ovat kertoneet yrittäneensä ensidemojensa kahden kappaleen kohdalla provosoida yleisöä sarkastiseen sävyyn. Lisäksi he ovat sanoneet tavoitelleensa Peter Steelen (myöhemmin Type O Negative) silloisen yhtyeen Carnivoren sysimustalla huumorilla kyllästettyjen, totalitarismista, tuhosta ja jenkkiläisestä jokamiesluokan perseilystä kertovien tekstien yliampuvuuden ylittämistä.

Biohazardin omaa nimeä kantava, metallimusiikin raja-aitoja rikkonut crossoverin groove metalin pioneerityö äänitettiin alkuvuodesta 1990 heti yhtyeen kirjoitettua levytyssopimuksen newyorkilaisen Maze Recordsin kanssa. Se julkaistiin lopulta 30. kesäkuuta 1990. Tuolta 12 biisin kokonaisuudelta puuttuivat kohua ja väärinymmärrystä demoilla aiheuttaneet kappaleet ”Master Race” ja ”America”, jotka oli poistettu äänitettävien kappaleiden joukosta.

Yhtyeen kiivastempoisten hardcore-rypistysten, rap- ja break -biittien sekä raskaasti paaluttaneiden ja jengihuutoa sisältäneiden mosh-osien yhdistäminen raskaasti groovaaviin breakdowneihin loi soundin, jota moni bändin peesaaja yritti kopioida seuraavina vuosina. Kummisetä II:sta lainatulla intro-osuudella käynnistyvä ”Retribution”, ”Victory”, ”Justified Violence”, ”Wrong Side Of The Tracks” ja ”Hold My Own” määrittelivät pitkälti valmiiksi 1990-luvun rap metalin ja nu metalin perusteet. Yhtyeen lyriikat käsittelivät yhtyeen kotikulmien katuväkivaltaa, jengisotia, huumediilausta ja katuelämän rankkoja puolia. Vaikka albumin soundi oli vielä aika hentoinen ja ylikaiutettu, tästä huolimatta raskaat elementit kertoivat yhtyeen musiikin lupaavan jotain mullistavaa.

Roadrunner Recordsin vuonna 2004 julkaiseman albumin uusiopainoksen kansikuva.

Vaikka Biohazard ei ole koskaan mieltänyt itseään puhtaaksi hardcore-yhtyeeksi, se jakoi monia kertoja lavan muiden kotikaupunkinsa hardcore-bändien kanssa. Näistä mainittakoon Agnostic Front, Madball, Sick Of It All, Life Of Agony, Cro-Mags ja newjerseyläinen Mucky Pup, jonka kanssa Biohazardin jäsenistö erityisesti ystävystyi.

Vuotta myöhemmin Biohazardin debyyttialbumin julkaisusta Seinfeld ja Graziadei kävivät vierailemassa Mucky Pupin kolmannen albumin ”Now” kappaleella ”Three Dead Gophers”. Albumi julkaistiin vuonna 1991 Roadrunner Recordsin toimesta. Kyseinen kollaboraatio oli avainasemassa siinä, että pian Roadrunner Records kiinnitti Biohazardin talliinsa saman vuoden lopulla.

Vaikka Biohazardin debyyttialbumi ei kaikilta osin vielä vakuuttanutkaan, avasi se pelin, joka kiteytyi parhaiten 1990-luvun alkupuolella ilmestyneillä ”Urban Discipline” – (1992) ja ”State Of The World Address” (1995) -albumeilla. Biohazardin omaksuma New Yorkin laitakatujen Crips-jengin ’thug / macho´ -imago ja paikoin banaalit pullistelulyriikat koettelivat toisaalta myös suvaitsevaisuuden jakolinjoja pseudo-suvaitsevaisissa hardcore-piireissä. Syystä yhtye saikin kosolti paskaa niskaansa. Osin täysin ennakkoluulojen pohjalta, aiheetta. Pohjimmiltaan Biohazard on kuitenkin aina ollut vittuuntuneiden, nuorten työväenluokkaisten nykiläismiesten kanava purkaa rehellisesti syvimpiä tuntojaan veljellisen hardcore-yhteisön puitteissa.

Maze Recordsin promootio Biohazardin debyyttialbumin markkinoimiseksi osoittautui luokattomaksi, ja albumia myytiin lopulta käytännössä ilman levy-yhtiön markkinointipanostusta 40 000 kappaletta.

Wrong Side of the Tracks” ja ”Hold My Own” äänitettiin uudelleen yhtyeen kolmannelle albumille ”Urban Discipline” vuonna 1992. Laajasti katsottuna Biohazardin kolmen ensimmäisen albumin asennemetallista kummunnut jyrkkä moukarointi raivasi etulinjassa tietä silotellummalle nu metalille ja post-hardcorelle sekä kyseisten genrejen lukemattomille bändeille.

 

Kommentoi julkaisua