Hardcore-punkin kummisedät: Black Flagin esikoisalbumi ”Damaged” 40-vuotisjuhla-arvostelu

Kirjoittanut Olli Lehtonen - 6.12.2021

Hermosa Beachin kaupungissa, Los Angelisin piirikunnassa, Kaliforniassa vuonna 1976 perustettu Black Flag on yksi punkin historian arvostetuimpia merkkiyhtyeitä. Yhtyeen raaka soundi nopeine tempoineen ja kolmen soinnun kappaleineen auttoi muodostamaan kasarin alun räyhäkästä hardcore punk -tyyliä, toimien myös sinikopiona punk-kulttuurille sekä Yhdysvalloissa että ulkomailla. Lisäksi yhtye oli ehtinyt julkaista kaksi EP:tä kahden eri laulajan kanssa, ennen debyyttialbumia ”Damaged”, jonka julkaisusta tuli 5.12.2021 täyteen 40 vuotta.

Albumilla esiintyy voimakkaista poliittisista kommentaareista myöhemmin tunnettu laulaja Henry Rollins. Hän tarttui mikrofoniin muutama viikko ennen levyn äänittämistä, kun laulaja-kitaristi Dez Cedena päätti keskittyä komppikitaraan. Albumin potkaisee käyntiin yhteiskuntakriittinen ”Rise Above”, millä kitaristi Greg Ginn esittelee tunnusomaista, atonaalissävytteistä sooloilua. Noin puoliminuuttinen nopeatempoinen rypistys ”Spray paint” saattelee ”Sixpackiin”, mikä sisältää kiinnostavaa temponvaihtelua. Atonaaliset, hallitusta kaaoksesta kumpuavat lyhyet soolot ovat myös läsnä. ”What I See” -biisin rytmijakojen vaihtelut tuovat albumille kiinnostavaa lisäväriä tyyliuskolliselta vaikuttavaan hardcore-meininkiin.

Yksi henkilökohtaisista suosikeistani on hieman kieli poskessa väsätty ”TV Party”, jonka kertosäkeen taputukset ja koko bändin voimin hoilatut taustalaulut tuovat kiinnostavaa ja kevytmielisempää maustetta paikoin levyllä ryppyotsaiseksi yltyvään yhteiskuntakritiikkiin. Yhdelle levyn tarttuvimmista riffeistä perustuva ”Thirsty and Miserable” alustaa poliisivoimien kyseenalaiseen toimintaan kantaa ottavaan ”Police Storyyn”, jonka lopulla kuultava vääristynyt kitara-aihe imitoiva hiljalleen sammuvaa sireeniä. Ginnin innovatiivisia ja omaperäisiä sooloja ei voi kehua liikaa. Niistä tunnistaa tekijänsä kuin signeerauksesta maalauksen alla. Rytmiryhmästä ei ole myöskään valittamista, kuten ei myöskään Rollinsin maanisesti karjutuista lauluosuuksistakaan. Mielenkiintoisen säväyksen sointiväriin tuo myös rumpali Robon käyttämien rannekorujen helinä pikkurumpua lyödessä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

”Damagedin” vinyylin ensimmäisen puoliskon päättää rajusti potkiva ”Gimmie Gimmie Gimmie”, jonka yksinkertainen, laulun ja rumpukompin sävyttämänä intro koukuttaa kuulijan. Levyn b-puoli on hieman a-puolta tasapaksumpaa menoa, mikä tosin sisältää liudan melko mieleenpainuvia biisejä, kuten nimestä huolimatta maaninen aloitusraita ”Depression”, hiljalleen kasvava ”No More” sekä energinen rypistys ”Padded Cell”. Lähes stonermaisilla kitarasurinoilla varustetulla introlla käynnistyvä ”Life of Pain” petaa räjähtävää loppua biisin ”Damaged I” muodossa. Kappaleella, joka syntyi nauhan loppuun soitetusta jammailusta, Rollins yltyy jopa suoraan huutoon, mikä riitasointuisten särökitaroiden ohella nostaa ahdistuskäyrän kattoon.

Black Flagin esikoispitkäsoitto ”Damaged” on eheä ja tiukka kokonaisuus, jonka puhti ei hyydy loppua kohden. Sen säröiset saundit, raivoisat temmot ja räyhäkkä yleismeininki tekee siitä ehdottoman punk rock klassikon. Tempojen ja rytmijakojen vaihtelu tekee geneerisestä ”räkäpunkista” vielä kiinnostavampaa. Tosin runsaaseen puolituntiseen albumiin ahdetut 15 raivoa ja ahdistusta uhkuvaa kappaletta tekevät levystä varsin läkähdyttävän, mutta palkitsevan kuuntelukokemuksen.

Yhtyeen aiemmasta tuotannosta voit lukea lisää oheisesta linkistä.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen