Hardcoren riemua suoraan Australiasta – arviossa Deez Nutsin ”Binge & Purgatory”

Kirjoittanut Tom Frankton - 6.4.2017

Tiuhaan tahtiin parin vuoden välein uutta materiaalia julkaiseva Deez Nuts on täällä taas uuden levyn muodossa. Kaaoszinellekin annetussa haastattelussa bändin vokalisti JJ Peters on todennut levyn edustavan bändin astetta raskaampaa linjaa. Onko linja hyvä, ja onnistuuko se vakuuttamaan uuden kuuntelijan?

Levyn aluille paneva ”Purgatory” ”Binge”-introineen antaa melko hyvän käsityksen levyn menosta. Nyrkkienpuimishardcore on homman nimi, eikä tästä levyn aikana juuri poiketa. Bändi sai alkunsa laulaja JJ Petersin hiphopia ja hardcorea sekoittavana soolosivuprojektina hänen I Killed The Prom Queen –aikoinaan. En ole ennen tätä levyä sen tarkemmin paneutunut bändin tuotantoon, joten en juuri osaa sanoa kuinka merkittävästi bändin uusin tuotos eroaa sen alkutuotannosta. ”Binge & Purgatory” ehdottomasti flirttailee ajoittain näiden vaikutteiden kanssa, mutta hardcore on kuitenkin varsinaisessa pääosassa.

Hardcoren ongelmana on useimmiten kaavoihin kangistuminen ja ennalta-arvattavuuteen suistuminen. Harvempi juuri lähtisi väittelemään siitä vastaan, että Hatebreedin tai vaikkapa Madballin kappalekirjo kuulostaa loppupeleissä hyvin yksitoikkoiselta. Ensimmäisellä kuuntelukerrallani ”Binge & Purgatory” ei tässä suhteessa juuri yllättänyt, ja levyn kolmetoista kappaletta sulautuivat yhteen varsin innottomaksi massaksi. Muutaman kuuntelukerran jälkeen levy alkoi kuitenkin totuttuun tapaan avautua korvilleni, ja aloin löytää kappaleista sekä hyviä puolia että muutamia huonoja puolia.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

En yleensä sen kummemmin kiinnitä huomiota varsinaiseen äänimaailmaan, sillä itse musiikki ja sen viihdyttävyys ovat itselleni suuremmassa roolissa. Joskus vain kuitenkin käy niin, että jokin pieni yksityiskohta jää ärsyttämään. Yleensä siihen tottuu ja onnistuu hyväksymään sen osana musiikkia, mutta tällä kertaa näin ei juurikaan käynyt – levyn kitaroinnit eivät vain onnistu vakuuttamaan. Jotenkin koko hommasta jää puuttumaan jokin, mutta en osaa kovin tarkasti sanoa, mikä. Pääosin kitara kuulostaa hyvältä ja musiikkiin hyvin sopivalta, mutta välillä se taas kuulostaa paperinohuelta ja oudon terävältä. Ikään kuin levyä äänittäessä bändi olisi etsinyt pikaisesti jonkun särön, ja päättänyt mennä sillä tasoja sen tarkemmin katsomatta. Hirvittävän suuri miinus tämä ei toki itse levylle ole, mutta jäipä ärsyttämään.

Petersin vokalisoinnitkaan eivät juuri hurmaa: mies menee samalla huudon ja kovan puhumisen rajamailla hilluvalla äänellään läpi levyn vailla sen suurempaa vaihtelua. Toki tämäkin on vaihtelua suoranaiseen karjumiseen, mutta kun häiritsee, niin häiritsee. Lyyrisestikään bändi ei hirvittävän kiinnostavalla pohjalla ole, ja pääosin bändi ei tunnu tutkivan mitään sen erikoisempaa sanoituksillaan. Etenkin ”Discord”-kappaleen ”can’t look back without snapping my neck/can’t look forward without stacking my chips”-sananvarret tulevat ulos ärsyttävän kliseisinä. Lyyrisesti vähiten innostava hetki koetaan kuitenkin ”Hedonistic Wasteland”-kappaleen kohdalla, kun kappaleen nimeä toistetaan hieman liian moneen otteeseen. Vaikka bändin musiikki nojaakin enemmän yleiseen hardcore-menoon, on bändin vokaalipuoli ehdottomasti sen heikompia.

Lähes koko tekstini on tähän mennessä ollut levyn torumista, mutta ei ”Binge & Purgatory” suinkaan mikään susi ole. Vaikka aluksi olikin vaikeaa löytää levystä sen kummempia intoilemisen aiheita, muodostui muutaman kuuntelukerran jälkeen muutamia ehdottomia suosikkeja. Etenkin levyn ensimmäiset neljä varsinaista kappaletta toimivat helvetin hyvin, kuten myös levyn loppuvaiheilta löytyvä ”Remedy” joukkohuutoineen. Parhaimmillaan levy on juuri sitä, mitä hardcore-levyltä toivoisi, kun tyylilajille ominainen yhteisöllinen meno huokuu bändin musiikista. Vaikka olenkin arvostelussani keskittynyt levyn huonompiin piirteisiin, on pohjalla kuitenkin oikein kelvollista materiaalia. Levyltä löytyy myös pari varsin nimekästä vierailijaa Terror-vokalisti Scott Vogelin ja Hatebreedistä tutun Jamey Jastan muodossa, vastaavasti ”Antidote” ja ”Lessons Learned” -kappaleissa. Mainituista kappaleista toinen voisi yhtä hyvin ollakin paremman luokan Hatebreed-kappale, ja vaikka Vogel vain lyhyen hetken verran ääntä päästeleekin, on hänenkin vierailuhetkensä levyn parhaita.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

En ehkä osaa sanoa kuinka vahva levy on bändin muuhun tuotantoon nähden, sillä tämä on ensimmäinen johon tarkemmin paneudun. Pääosin ”Nää Pähkynät” ja ”Binge & Purgatory” onnistuvat kuitenkin omat korvani vakuuttamaan, vaikka muutamakin ärsyttävä piirre levyltä löytyy.