Harjoitus kestävyydessä ja kärsivällisyydessä: Enslavedin ”E” on vuoden musiikillisesti rikkaimpia albumeita

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 8.10.2017

Norja tunnetaan erityisesti black metalin toisen aallon synnyttäjänä 1990-luvulla, jolloin pahamaineinen ja synkkä äärimetalin muoto kehittyi pohjoisten metsien kylmässä ja pimeässä kohdussa. Bändit kuten Mayhem, Burzum, Emperor ja Darkthrone riivasivat vallitsevaa ilmapiiriä nopealla, äärimmäisen vihaisella ja raa’alla musiikillaan. Tässä rienaavassa skenessä syntyi myös vuonna 1991 perustettu Enslaved, jonka neljästoista albumi ”E” on pian käsillä.

Enslaved kuuluu niihin mustan metallin kokoonpanoihin, jotka pyrkivät laajentamaan musiikillista ilmaisuaan tavanomaisen ja totutun ulkopuolelle. Black metalin johtohahmo Euronymouksen perustaman Deathlike Silence -yhtiön kautta julkaistiin vuonna 1994 bändin debyyttialbumi ”Vikingligr Veldi”, joka on upea sekoitus black metalia sekä viikinkimetalia. Monta laadukasta albumia julkaissut yhtye alkoi kuitenkin jo vuoden 2001 ”Monumensionilla” sisällyttämään musiikkiinsa kokeellisia vaikutteita. Vuoden 2003 klassikkoalbumista ”Below The Lightsista” lähtien black metaliin ja viikinkimetaliin sekoitettiin vaikutteita progressiivisesta rockista, jazzista ja muista tyylilajeista. King Crimson, Opeth, Pink Floyd, sekä jossain määrin myös Genesis ja Rush alkoivat kuulua albumeilla kuten ”Isa” ja ”Vertebrae”, kunnes bändin progressiivinen tyyli kulminoitui vuoden 2010 mestariteokseen ”Axioma Ethica Odiniin.” Edellinen tuotos, vuoden 2015 ”In Times”, vei bändin vielä syvemmälle progressiivisuuteen jättämättä taakse kuitenkaan varhaisia extreme metal -juuria.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Uudella albumillaan Enslaved on siirtynyt kauas genrerajoituksista ja lokeroiden vankilasta. Mukana on entistä enemmän vaikutteita niin jazzista, rockista, folkista kuin shoegazestakin. Aloituskappale ”Storm Son” sisältää kaiutetun kitaran soittamia herkkiä sointuarpeggioita, melodista kudosta täydentävää liukuvaa bassottelua, dynaamista rumpujen soittoa, sekä kosketinsoitinmelodioita yhdistettynä oikeaan kanavaan juotettuun, psykedeeliseltäkin kuulostavaan efektikitaraan. Tämä kontrapunktinen, kaunis ja varsin ilmava aloitus on kaukana debyyttialbumin riipivästä black metalista. Pian mukaan astuvat kosketinsoittaja Håkon Vinjen puhtaat vokaalit, jotka tuovat kontrastia basisti Grutle Kjellsonin rapsakkaan murinaan. Sama toisiaan täydentävä, kahden ääripään vuorottelu tuo koko albumille loistavasti tasapainoa.

Mastodon-tyylisen kertosäkeen omaava ”The River’s Mouth” vie albumin hieman yksinkertaisempaan suuntaan suoraviivaisella kompilla, murjovilla kitarasoinnuilla ja kunnioitusta herättävillä murinoillaan. ”Sacred Horsessa” tyypilliseen bändisoundiin isketään humiseva urkusoundi, joka epäilemättä tuo loistoa ja ruosteista väriä Opethin hengessä. Pian avant-gardelta haiskahtava osio johtaa meidät jälleen Opethin suuntaan urkusoolon tuodessa rauhatonta hartauttaan kaiken hektisen mäiskinnän keskelle. Tätä seuraa rauhallisempi kehittelyjakso, jossa bändi ottaa aikansa introssa esitellyn folk-teeman kehittelyyn liittämällä siihen jännitteenä sisäisen crescendon ja komeita kuoro-osuuksia. ”Axis Of The World” sisältää selkeitä vaikutteita myös hard rockin ja klassisemman heavy metalin puolelta Deep Purple -tyylisessä, blues-vaikutteisessa riffittelyssä, jonka alla pyörivä rockurku-soundi tuo perkussiivista ryhtiä muutoin extreme metaliin nojaavaan, tritonuspohjaiseen sahaamiseen. Lisäksi kuultavissa on jälleen Mastodon-vaikutteita. Todellisiin progeiluihin päästään 5/8 -tahtilajissa tamppaavassa, Extol ja Porcupine Tree -vaikutteita omaavassa ”Feathers Of Eolhissa”, jonka nykivä teema on hivenen vaatimaton luonnostelma Steve Reichin ja Philip Glassin minimalistisista muraaleista, nojaten myös hieman King Crimsonin maanisiin konstruktioihin. Ihsahnin hengessä kulkeva päätöskappale ”Hiindsiight” sisältää paljon jopa doom metal -vaikutteita esittelemällä haudanraskaita, epävakaita kokonuottejaan, johon tuodaan kontrastia 7/8 -tahtilajissa kulkevalla, helisevällä introlla. Kappaleesta löytyy myös komea saksofonisoolo jazzfonisti Kjetil Møsterin soittamana, jonka ylipuhallustekniikka tuo kappaleen keskelle ansaittua mahtipontisuutta ja draivia maalaten ryöppyävien kitarasointujen harmoniaan punaisen langan.

Juuriaan yhtye ei ole hylännyt uudella albumillaan. Extreme metal -riffitteyt ja black metal -tyyliset kaahaukset ovat edelleen läsnä bändin laukkaavassa metallissa. Levyn aloittaa tunnelman asettava kuunnelma, jossa kuullaan torvensoittoa kuin Gjallarhornin uumenissa. ”Sacred Hornissa” kuullaan kaunis folk melodia, kun taas ”Feathers Of Eolhin” väliosaa värittää haikea huilunsoitto. Surumieliset melodiat vuorottelevat voittoisten viikinkihymnien kanssa. Enslaved saattaa silloin tällöin heittää joukkoon muutaman hartaamman kuoro-osuuden ja kunnianhimoisia laulustemmoja kuten kappaleissa ”Storm Son”, ”Sacred Horse” ja ”Axis Of The World.” Temaattisesti albumi käsittelee dualiteettejä, ei ainoastaan jumalolentojen ja ihmisten välillä, vaan myös arkisissa ilmentymissään kuten aikuinen ja lapsi sekä muusikko ja soitin. Nimensä albumi saa ehwaz-riimusta, joka tarkoittaa hevosta. Hevonen on yksi varhaisimmista jumaluuteen mielletyistä symboleista, samaan tapaan kuten vaikkapa karhu täällä Suomessa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Enslaved on siirtynyt uudella albumillaan hyvin kauas siitä materiaalista, jota se esitti kymmenen vuotta sitten. Vaikka bändin musiikin astiana toimii vielä äärimetalli ja asiat ilmaistaan usein rankasti muristuna, ovat ulkopuoliset vaikutteet mukana yhä suuremmissa määrin. Harva yhtye onnistuu musiikillaan pysymään relevanttina melkein kolmenkymmenen vuoden ajan ilman, että se alkaa toistamaan itseään. Black metalilla 90-luvulla aloittanut yhtye teki itsestään 2000-luvun puolivälissä edistyksellisen ja kompleksisen, huipentaen uransa nyt niin vivahteikkaaseen ja moni-ilmeiseen ilmaisuun, että on pakko nostaa viikinkikypärää orkesterin kunniaksi. ”E” on luonteeltaan harjoitus kestävyydessä ja kärsivällisyydessä, joten se ei aukea ihan heti. Ainut varsinainen suoraviivainen kappale on ”The River’s Mouth”, jonka valinta singleksi tuskin hämmästyttää ketään. Progressiivisimmilla hetkillään yhtye ei heittäydy koskaan itsetarkoitukselliseen otelaudan läpikartoittamiseen, vaan albumin hienous avautuu sen horisontaalisen kehityksen kärsivällisyydessä sekä sen vertikaalisessa harmoniantajussa ja kerrosten hienostuneisuudessa. Tämän albumin pohjapiirustukset on piirretty niin tarkasti ja Stoalaisella mielenasenteella, että lopputuloksena ei voi kuin olla laadukasta musiikkia.