Harkittua lonkalta heittelyä ja klenkkaavaa juhlavuutta – arviossa Tekramütischin ”Kalastus kielletty”

Yhtenään mitä kummallisempia kappaleita suoltavat itämaan viisaat, Tekramütisch on vahvalla DIY-mentaliteetilla varustettu teho-duo. Parivaljakon kahdeksas tuotantokausi sisältää kaksi CD:llistä epätavanomaista, sympaattisen humoristista musiikkia. Käytännössä kokonaisuus sisältää yhtyeen neljä viimeisen digialbumin koko sadon. Tämä tarkoittaa viimeisen vuoden aikana enemmän tai vähemmän kypsynyttä tai raaemmaksi jäänyttä biisintapaista klenkutusta. Tekramütischista puhuttaessa ainoa varma asia on, että yhtyeen spontaani ote jakaa varmasti kuulijakuntaa. Tästä musiikista joko rasittuu, siitä pitää paikoitellen tai sitten sitä rakastaa. Allekirjoittanut kuuluu jonnekin tuon keskimmäiseen ja viimeksimainitun kastin puoliväliin.

Itäsuomalaista hulluutta teoksiinsa aimo annoksin lapioiva ryhmä vaikuttaa tekevän kaiken luomistyönsä puhtaasti intuitiolla. Kun vuosikymmenten varrelta mm. Eläkeläiset, Kumikameli ja Kantri Antero & Rahtarit -yhtyeistä tutut Toppo Koponen ja Jukka Hyrkäs ovat asialla, odottaa voi periaatteessa mitä vaan. – Paitsi tavanomaisuuksia. Kun remmiin promokuvaajan ominaisuudessaan lasketaan vielä kolmas Pyhän kyttyrän veli, Laiska Lajunen, alkaa omansa makuinen ruutanasoppa valmistua.

Jos mittasuhdetta hieman manipuloidaan, Tekramütischin musiikillinen tyylikirjo ui pitkin rannikkoa kuin vääjäämättä leviävä öljykatastrofi avomerellä. Duon genrerajaton tuuttaus vaihtelee runsaasti. Riisutuista urkuplimpluttelusta edetään kohtuullisen jämeräotteiseen progeen, Amerikan mallin kitararockiin, pseudo-diskon ja eriskummallisen rytmimusiikin kautta improvisaationa luotuihin sävellysten kaltaisiin tekeleisiin. Laajasta tyylikirjosta huolimatta duon kokoelmaan on tällä kertaa verrattaen helpohkoa tukeutua. Eipä silti, eihän tästäkään järkäleestä kunnon otetta ota perkelekään, mutta joku kumma viehätysvoima tämän takana kiehtoo ja jokin siinä herättää kummallisen itsetutkiskelu-moodin. Siihen ei moni äänilevy kykene.

Edellisenä vuonna ilmestyneen 7. Tuotantokauden tekemisiin, ”Tanssiminen kielletty” -kokoelmaan verrattuna uusimman kompilaation laatu on tasaisempaa. Kyseisessä kontekstissa lyyrisellä puolella käytävät asiat toimivat myös tällä kertaa paremmin. Kokonaisuuden rytmittää oivasti duon osapuolten vuoronperään tulkitsemat ja loihtimat biisit. Tällä kertaa biisien toteutuskin on tehty astetta ryhdikkäämmin ja pidemmälle mietitysti kuin väistämättä hieman vasurilla hutaistun kuuloinen edeltäjänsä.

Sitten muutama esimerkki toimivista kappaleista. ”Elämäntyö” on kakofonisessa urkuvyörytyksessään ja Koposen antaumuksellisessa posmentamisessaan totaalinen kokemus, jonka edessä kuuntelija jää sanattomaksi. ”Pihtisynnytyksen” musiikillinen minimalismi ja lyyriset oivallukset pistää kuulijan kiemurtelemaan hykerryttävää vaivaantuneisuuttaan nojatuolissaan. Kuohkealla diskobiitillä varustettu ”Nuori metsä” ja rouheaa Billy Gibbons-kitaraa tarjoilevat ”Milleniaali”, ”Schnake Böö” ja ”Ravintoketjun pohjalla” sekä Kumikamelillekin helposti soveltuvaksi kuviteltava ”Tämä ei ole mikään joululaulu” edustavat jopa ehtaa rock ’n roll -perinnettä ilman yhtyeelle tyypillistä läskiksi lyömisen tunnetta.

Kakkoslevyn kärkeen edukseen nousevat Hyrkkään haljenneelle maitohampaalleen omistama oodi ”Üxviis”, riemukkaalla kuorokertsillä siunattu ”Höpinämyrkytys” ja Koposen antaumuksella räppäämä, hypnoottisen itämainen ”7 päivää”. Erityismaininnan ansaitsevat myös aidosti sävellyksellisesti kaunis prinsessa-sammakkotarina ”Kylmät tuhkat”, lyyrisiä piikikkyyksiä lukuunottamatta jopa nykyaikaisesta Suomi-rockista käyvä ”Larppaan” ja tyylikkään 70-lukuisesti funkkaava funkkaava ”Hiekkaa”. Hulvattoman päättömät ja hännättömät ”Tragedia pianolla ja laululla” ja ”Promenadi” toimivat viimeisinä niitteinä mainiosti.

40 biisin spektaakkelin aikana käydään läpi inhorealistisia arjen tilanteita ja tehdään pieniä nerokkaita havaintoja, joita herrat vielä osaavat ilmaista sarkastisen hirtehisellä twistillä. Musiikin osalta linjakas linjattomuus ja tyylillä pää edellä pohjaan leiskauttaminen toimii koko orkestraation johdonmukaisena ohjenuorana.