Harkitun aaltoilevaa voimasoittoa ja melodista tasapainoa – arviossa Paleslothin ”Through The Void Of Nihil”

Joensuulainen vaihtoehtometallin sekoitteisen sludge coren taitaja Palesloth on raapinut korona-aikaan kasaan toisen pitkäsoittonsa ”Through The Void Of Nihil”. Alkuintro ”Voidin” Friedrich Nietzscheä hieman kliseisesti lainaavista avaussanoista päästään itse asiaan. Yhtyeen perusrytmisoitto tuntuu olevan asiallisesti kohdillaan, ja etenkin kitara-basso-osasto toimii todella jämäkästi linjassa keskenään pitkin koko julkaisun reilun 45-minuuttisen kokonaisuuden.

Jämäkästi niskalihaksissa tuntuva ”I Am Nothing” tärisyttää mukavasti ennen feidautumistaan eteerisen myrkyllisen väliosan syleilyyn, josta päästään taas takaisin itse toimitukseen. Loppuun ängetty irrallinen bläkkispäästely ei kuitenkaan välttämättä palvele biisiä aivan optimaalisimmalla tavalla. Upeasti jylisevästä bassosoundista heruu kuitenkin plussaa. Mukavan raskaasti grungahtavalla ja vaihtoehtometallisella louhinnalla kurittava ”Distorted” groovaa seuraavana numerona mallikkaasti. Väliosan ultra-raskas, Joe Duplantierin lanseeraamia rytmikitaravingahduksia sisällään pitävä C-osa tuo maukasta vastapainoa kappaleen keveämmälle tarjonnalle.

Albumin nimibiisi keinuu Neurosis-tyyppisenä, sisäänpäin kääntyneenä, keveämpiä melodialinjoja sisältävänä valssina ennen olan takaa täräyttävää säkeistöjen raskasriffittelyä. Pienet moodin vaihdokset kuljettavat kappaletta esimerkillisen soljuvasti eteenpäin. ”Beyond The Reflectionin” perusteella Palesloth on ilmetty Celtic Frostin avantgardistisen blues-rytmisen metallin perinteen jatkaja omalla sarallaan, vaikka biisin loppuosiossa rumpalilla onkin pieniä vaikeuksia pysyä rytmivaihdoksissa mukana.

Albumin ärhäkimpiin biiseihin kuuluu Oranssi Pazuzun ja niin ikään Gojiran kosmisen tuskaisilla jäljillä huojuen etenevä ”Hollow Soul”. Puolivälin pakeilla yhtye tiputtaa kappaleen vääntömomentin minimiin ja lähtee kasvattelemaan biisiä ilmavien sointukuvioiden myötä uutta, rennosti svengaavaa suuntaa kohti. Albumin päätösraita, The Black Leaguen tyyliin maalailevasta bluesista Voivodin ja Toolin jazz-aksenttiseen demppiriffittelyyn ja edelleen psykedeelisempien ja yhä sairaalloisempien virtojen vietäväksi heittäytyvä, lähemmäs 14-minuuttinen ”Vanitas” päättää kokonaisuuden sopivalla tavalla junnaten ja kuulijaa haastaen.

Paleslothin toinen kokopitkä albumi on positiivinen yllätys monessakin mielessä. Yhtyeellä on nyanssitajua ottaa biisien rakennuspalikoita genrerajojen yli pitäen silti ominaissoundinsa edelleen raskaana mutta myrskyävänä.