Hatunnosto tukkahevin aikakaudelle – arvostelussa Ghostin ”Impera”

Vuosi vuodelta kovempaan nosteeseen päätynyt ruotsalainen Ghost on tullut siihen ikään, että yhtyeen jo viides täysipitkä ”Impera” ilmestyy levykauppoihin tänään. Ja tähän mennessä tarjottu kyyti onkin ollut huimaa, joten odotus uutukaistakin kohtaa on ollut kova. Allekirjoittaneen täytyy kuitenkin tässä kohtaa mainita, että mikään bändin innokas luukuttaja en ole ollut vasta kuin vuoden 2017 Helsingin jäähallikeikan jälkeen, kun puoliso lähestulkoon kravatista vetäen pakotti konserttiin. Se muuten oli sitten melkoista menoa sen jälkeen, ja jokainen albumi löytyikin pian käsieni hyppysistä. Ja kyllähän ne kovaa tarkastastelua ovat saaneetkin. Kauan ei aikaa kulunutkaan, kun sain jo tuoreena fanipoikana kunnian odottaa pian ilmestyvää uutukaista ”Prequelle” (2018), joka olikin yhtyeen kategoriassa kokonaisuutena suurin muodonmuutos.

”Imperalla” tätä muutosta on kuitenkin jarruteltu ja voisinkin kutsua teosta rohkeasti jopa ”Prequellen” sisarekseksi, joka on bulkannut itsensä fyysisesti tuhdimpaan kuntoon. Tarjolla löytyy albumillisen verran kunnianosoitusta 80-luvun tukkametallin suuntaan, ja varmastikin jokainen aikakauden ihannoija löytää niitä ns.”easter eggsejä” levyltä. ”Impera” käynnistyy hitaasti tunnelmaa rakentavalla instrumentaalilla ”Imperium”, joka tuokin vahvasti mieleen naama hymyssä Metallican. Tämän jälkeen käyntiin lyödäänkin heti yksi albumin tarttuvimmista ralleista ”Kaisarion”, joka saa stadionrockin fanittajien tanssijalat käymään kuin viimeistä päivää. Kolmantena käynnistyy komeilla kasarisynillä varustettu ”Spillways”, joka nojaa perinteisempään Ghost-tyyliin koukuttavin poppielementein.

Neljäntenä ja viidentenä edustavat jo aiemmin singleinä julkaistut ”Hunters Moon” sekä ”Call Me Little Sunshine”, jotka ainakaan allekirjoittaneen mielestä eivät nostattaneet varsinaista yli-innostusta tulevaa kohtaan. Sen sijaan kappale numero 6 ”Watchers In The Sky” räjäyttää potin kahden edellämainitunkin edestä, ollessaan kenties albumin kovin sävellys. Jämäkän kitarariffin tahdittama kappale tuo mieleen hyvin paljon Ozzy Osbournen kasarikataloogin. Tämän jälkeen kuulijalle tarjotaan kevyt hengähdystauko instrumentaali ”Dominionin” tahdissa, ennen kuin kuvioihin astuu tavan rokkikansaa paljon kummastuttanut kolmas single ”Twenties”, jonka persoonallinen ote ihastuttaa, mutta näemmä myöskin vihastuttaa. Live-vetoa tästä odotellessa!

”Darkness At The Heart Of My Love” on albumin tyylipuhtain voimaballadi, joka tulee toimimaan areenoiden yhteishuudattajana. Myönnettäköön, että sävellys jää kuitenkin pahasti yhtyeen kovimpien ”herkistelyiden” varjoon, joten sikäli lopputulos tuntuu varsin valjulta, vaikka vertailuun ei saisikaan ryhtyä. Kitaranörttiä hymyilyttää kun imelyyttä puhkuva ”Griftwood” lyö käyntiin varsin Van Halen -tyylisellä riffittelyllä ja jatkaa onnistuneesti juustoisella linjalla loppuun asti. Albumin päätös ”Respite On The Spitalfields” on jälleen yksi sielua ja eeppisyyttä puhkuva Ghost-albumin päätösraita.

Puittteet ”Imperassa” ovat kohdillaan. Tarjolla on raikkaan kuuloista kasarisaundia ja soitannollinen puoli on Ghostille tyypillisesti enemmäkin kuin hanskassa. Silti osasta kappaleista tuntuu tällä kertaa puuttuvan ”se jokin”, mikä yleensä Ghostin sävellykset on vienyt huolellisesti maaliin saakka. Viikon pyörittelyn jälkeen mielipiteeni ei väkisinkään saanut arvosanaa pyöristettyä täysin kiitettävän tasolle, vaikka hyvin läheltä kuitenkin liipataan. Tällä kertaa Forgen leiristä tarjoiltiin hyvin kevyt pettymys. Ja se aiemmin mainitsemani vertauskuva ”Prequellen” bulkatusta sisaresta osuu tähän varsin hyvin. Ei ole väliä vaikka vieressäsi seisoo pumpatumpi versio sinusta, sillä sielu ratkaisee. ”Imperan” sisällä ei kaikki ole niinkuin yhtyeeltä on yleensä ollut lupa odottaa. Yhtyeen – tai 80-luvun ”tukkahevin” ystävänä saat albumista takuulla paljon irti. Kyllä tämä allekirjoittaneenkin keskusradiossa tulee soimaan aktiivisesti vielä tulevaisuudessakin.