Hauska tarina, joka vie ympäri maailman – Jim Pembroken ”Just My Situation – muistelmat”

Jim Pembroke oli itselleni tuttu nimenä ja muusikkona, joka oli muun muassa Wigwamin kanssa ollut etulinjassa viemässä suomalaista musiikkia maailmalle. Muuten aikanaan 1980 – luvulla punkista, heavysta ja suomirockista innostuneelle kollille hän on jäänyt kuitenkin etäiseksi, vaikka toki kaltaisellani musiikkidiggarilla ne parit pakolliset Wigwamit löytyy hyllystä. Valitettavasti ne ovat toistaiseksi jääneet lähinnä hyllyn koristeeksi.

Klisee ”parempi myöhään kuin ei milloinkaan” pitää kyllä Pembroken ja minun kohdalla enemmän kuin paikkansa. Jim Pembroken muistelmat ”Just My Situation” on ensinnäkin aivan upea historiikki ja jos historiankirjat olisivat koulussa olleet tällaisia, niin kaltaiseni umpiluu olisi varmasti ollut huomattavasti enemmän innoissaan. Mielekkyyttä lisää se, että kirjan tapa ja tyyli tekstin tuottamisessa ovat mielenkiintoisia, lennokkaita ja nopeasti eteenpäin vieviä. Opin kirjan myötä myös sen, että Jim Pembroke on erittäin hauskan ja huumorintajuisen oloinen kundi toisin kuin olin hänen progejutuistaan kuvitellut.

Pembroke syntyi Länsi – Lontoossa vuonna 1946 keskelle kylmintä mahdollista talvea. Lapsuuttaan lämmöllä muistelleen Pembroken isä oli taiteellisesti lahjakas. Muuten vanhempien rakkaustarina ei ollut sieltä helpoimmasta päästä, sillä suvussa ei oikein hyväksytty kaikilta tahoilta parin suhdetta. Tämä ei kuitenkaan rakkautta kaatanut ja Pembroke sai siltä osin viettää ehjän lapsuuden, vaikka sisaruksiin jäi myöhemmin suhteellisen etäiset välit. 1950 –luvun lapsilla oli vielä sodan varjot yllään ja muun muassa väkivaltaiset teddyt nousivat esille. Näistä jengeistä Pembroke ammensi myöhemmin myös aiheita lauluihinsa. Hänellä oli myös suuri kiinnostus villiin länteen ja hän näki Amerikan satumaana. Tuota satua hän pääsikin sitten onneksi vielä elämässään elämään.

Rakkaus on tärkeä asia ja ensi sellaisen Pembroke koki nunnaluostarissa kouluaikoina, joskin ensisuudelmasta jäi liki traumaattiset muistot. Jalkapallo täytti nuoren miehen elämän, mutta koulun päättyessä musiikki ja tytöt olivat kirkkaasti vieneet korkeimman sijoituksen. Koulussa tosin piti laulaa mahdollisimman väärin, sillä oikein laulaminen olisi johtanut automaattisesti kuoroon joutumiseen. Mentyään taidekouluun Pembroke huomasi, että jo auttavakin pianonsoitto sai mimmit joraamaan, joten se oli oikein pätevä syy jatkaa soittamista.

Pembroken nuoruuden aikaan Lontoo oli kaiken nousevan musiikin keskus ja säpinää riitti. Radio Luxemburg toi päivittäiset hitit arkeen ja pian Pembroke oli myös perustanut ensibändinsä nimeltä Taverner’s Guild. Kirja sai eläytymään tuohon aikaan ja olisi kyllä ollut hurjaa olla mukana Yardbirdsien, Beatlesin, Rollareiden, Eric Claptonin ynnä muiden kanssa hengailemassa. Kirjassa on hauska juttu siitä, kun The Rolling Stonesin Brian Jones tulee juttelemaan Pembrokelle, koska tällä on Jonesia pidemmät hiukset.

Rakkaus suomalaiseen Maijaan ajoi kuitenkin kaiken edelle. Pembroke työskenteli rajusti tehtaassa saadakseen matkarahat Suomeen ja tarkemmin sanottuna Varkauteen. Rakkauden lisäksi Suomen matka oli suosiollinen, sillä Pembroke kuvailee asiaa näin: ”Kolme tai neljä kuukautta Suomeen saapumiseni jälkeen esiinnyin ensimmäistä kertaa televisiossa, tein ensimmäisen levyni ja annoin haastatteluja lehdille. En tarvinnut varasuunnitelmaa, koska joku näytti laatineen käsikirjoituksen minulle. Minulla ei ollut aiettakaan olla tekemisissä musiikin kanssa, saati esiintyä tai kirjoittaa lauluja, mutta kaikki vaan suttaantui niin. Laulaminen oli ollut mielenkiintoinen vaihtoehto jalkapallolle, mutta tässä minä olin, tekemässä sitä kokopäivätoimisesti, loppuunmyydyissä halleissa, koulujen liikuntasaleissa, areenoilla, klubeissa ja kaikenlaisissa paikoissa ulottuen aluksi Suomesta Ruotsiin ja sitten Tanskaan, Norjaan, Saksaan, Hollantiin, Viroon, Venäjälle, Belgiaan, Ranskaan, Englantiin, Irlantiin, Kreikkaan, Espanjaan, Marokkoon, Intiaan ja lopulta Yhdysvaltoihin, Jamaikalle, Kanadaan, Meksikoon ja Kuubaan. Olen esiintynyt kaikissa noissa maissa”.

Pembroken kuvailu Suomesta ja suomalaisuudesta on hauskaa luettavaa ja hänellä on vähän samanlainen brittiläinen näkemys kuin Neil Hardwickillä, joka oli myös mestari kuvaamaan suomalaisille suomalaisia. Vappu 1965 näyttäytyi valkolakkineen kuin kaikki maailman maitomiehet olisivat saapuneet konventtiin. Myös neuvot karhun kohtaamisesta on syytä laittaa muistiin ja varsinkin neuvo oppia kusemaan huomaamatta housuun. Saattaa toimia tai sitten ei.

Ura lähti rakettimaiseen nousuun muun muassa Eero, Jussi & The Boysin avustuksella ja brittiläinen Carnaby Street – vaatteissaan oleva pitkätukka Suomessa oli kuin Beatles olisi saapunut maahan. Maailmalta opittuine hysterioineen varsinkin naiset antautuivat ihannoinnin iloihin ja kuten Pembroke sanoo, niin hän oli ”kuuminta hottia”. Pembroke palasi myös Lontooseen, mutta töiden puuttuessa oli syytä palata Maijan luo. Jo Englannissa Jimi Hendrix oli räjäyttänyt kaikkien tajunnan ja niin kävi Suomessakin. Pembroken ensimmäinen omia kappaleita tehnyt bändi oli Blues Section ja tärkeään rooliin nousi Love Records. Kirja tarjosi senkin suhteen paljon uutta tietoa, että en esimerkiksi tiennyt Atte Blomin tehneen tekstejä. Otto Donnerin tärkeys käy myös selville ja Pembroken kanssa he olivatkin parhaat ystävykset. Pembroke ei ollut mikään luontainen laulunkirjoittaja, vaan sanoo opetelleensa siihen aluksi vähän kuin pakon edessä.

Hyvin mielenkiintoista antia kirjassa on varsinkin Wigwam -osuus yhtyeen nimestä lähtien. Ilmeisimmin siihen aikaan bändien ikä ei ollut kovin pitkä, koska Pembroke arvioi bändin kestävän noin puoli vuotta tai vuoden, kunnes olisi jonkun aika lähteä opiskelemaan tai paremman elämän perään. Yllätys oli myös itselleni, että Pembroke pitää pimeää puolta kiehtovampana (ainakin teksteissä) kuin valon ja hartauden, vaikka ei niitäkään vastaan mitään ole. Näin hän kuvailee erästä biisiä: ”Menimme studioon levyttämään ”Must Be the Devil” -singlen. Se taisi olla yksi kappaleista, joita olin työstänyt edellisenä rakkauden kesänä Love Recordsilla. En tiedä mitä funtsailin, mutta sen on täytynyt koskea Paholaista. Et voi laulaa, että ”sinun täytyy olla pölynimurikauppiaan vallassa”, joten yhtä hyvin voit kohdata aina ristiriitaisia tunteita aiheuttavan paholaisen – ja, kuten Oscar Wilde sanoi, vaikka taivas olisi olemassa, siellä olisi varmasti tylsää, koska kaikki hänen ystävänsä olisivat helvetissä. Ja vaikka olisi olemassa taivas, jonka portilla Pyhä Pietari ja apostolit tarjoaisivat lasillisen punaviiniä, hän nousisi ylös, kohottaisi lasin ja sanoisi: ”Hyvät herrat, olin väärässä. Terveydeksenne!” Lasin tyhjettyä hän jatkaisi: ”Mmhmm! Erittäin hyvää vuosikertaa! Näyttäkääs tie baariin!” Et voi sanoa ”Must be God”, koska silloin se olisi eri kappale. Ehkä taivaasta on muutenkin kirjoitettu jo tarpeeksi lauluja”.

Hurjaa uutta tietoa itselleni kirjasta oli se, että vähintäänkin legendaarinen (hyvässä ja pahassa) Kim Fowley on vieraillut Suomessa Wigwamin tuotantotiimissä ja myös se, että Wigwam soitti hurjan määrän esityksiä Hair – musikaalissa taustabändinä. Hauska anekdootti on myös se, että ”Hard n’ Horny” – levyn tekemisen aikoihin Yhdysvaltojen astronautit laskeutuivat Kuuhun ja rumpali Ronnie Österberg oli katsonut taivaalle todeten, että ”tuolla ne nyt ovat”.

Mielenkiintoista oli myös tarinat Pekka Pohjolan ja Jukka Gustavsonin takana. Toinen olisi päässyt Frank Zappan bändiin ja toisesta tuli Jehovan todistaja, mutta siitä huolimatta soitto soi. Tärkeä oli myös Ronnie Österbergin rooli ja ennen kaikkea portinvartijana siinä, että jutut eivät mene liian jazziksi. Muutenkin Pembroke antoi hienoa kuvausta eri piirissä vaikuttaneiden ihmisten luonteista ja ne olivat myös kirjan suurta antia.

Kirjan alussa rakkaus Maijaan oli tarinan kulun kannalta määrittelevä tekijä ja sen tarinan juoni katosi pitkäksi aikaa, kunnes loppuvaiheilla selvisi, että tytär Emma syntyi 70- luvun lopulla ja pari erosi 80-luvun alussa.

Välillä on terveellistä pohtia, että onko elämä mennyt toivomallaan tavalla. Pembroke miettii, että mihin hän olisi päätynyt Lontoon muusikkopiireissä päätyen tulokseen, että sai Suomessa tehdä neljäkymmentä vuotta levyjä bändien kanssa sekä soolona, joten syvä kiitos Suomelle. Toki Wigwam päätyi myös Lontooseen esimerksi suuren Virgin Records -diilin myötä. Meille kaikille on elämässä roolimme ja Pembroke sanoi olevansa ikuinen Wigu. Minulle uutena tietona tarinoissa liikkuivat myös esimerkiksi Pave Maijanen ja Juice Leskinen. Ihan pieniä eivät ole myöskään Pembroken rooli esimerkiksi Maaritin, Kojon, Hurriganesin, Riki Sorsan, Jukka Orman tai Gringos Locosin tarinoissa. Monista oli sekä hauskoja että sydäntä särkeviä tarinoita, mutta moniko tiesi, että Pembroke ja Kojo todennäköisesti pelastivat Ylen Euroviisuissa? Otto Donnerin sanoin: ”On vaikeampaa saada nolla pistettä kuin voittaa” Naurua aiheuttivat kohdat M.A. Nummisesta ja Pedro Hietasesta. Molempia muistellaan kuitenkin hyvällä ja kummankin rautainen ammattitaito tunnustetaan ennen kaikkea.

Pembroke sai sattumien kautta kutsun Yhdysvaltoihin ja siellä tehdyt keikat ynnä taitelija Stefan Lindforsin tapaaminen johtivat loppuelämään vaikuttaviin tekijöihin kuten esimerkiksi avioliittoon sekä muuttoihin Englantiin, Suomeen ja takaisin Yhdysvaltoihin. ”Ikuinen Wigu” Pembroke oli ja on loistavaa lukea, että kuin muun muassa Rekku Rechardtin kanssa sielun yhteys löytyi monella tasolla loppuun asti.

Kirja on suhteellisen lyhyt ja jää valitettavasti kesken. Pembrokea avustanut ja tämän tarinoita tallentanut Rick Chafe menehtyi kesken kirjan teon ja valitettavasti maestro meni vuosi myöhemmin perässä sairauden seurauksena, josta hänen oli vaikea kertoa edes läheisilleen. Esa Kuloniemen suomentaman ja Jarkko Jokelaisen loppuun saattaman kirjan epilogissa puhuvat tytär Emma ja vaimo Cady, joiden kuvaus Pembrokesta ihmisenä ovat tärkeitä läheisen näkemyksinä. Minua kovasti huvitti Jukka Orman pohdinta viimeisistä Amerikan jutuista, että ”selviääkö tästä järjissään tai edes hengissä”. Hieno lause kerta kaikkiaan. Enpä tiennyt, että Jim Pembroke soitti viimeisen keikan kotikaupungissani Turussa. Tiesin keikan, mutta en sitä, että miksi en ollut paikalla. Ehkä siksi, että en ymmärtänyt joidenkin asioiden hienoutta tai tärkeyttä.

Kirja on selkeä hienoa kansikuvaa myöten ja lyhykäisyydessään täynnä pieniä anekdootteja ja huomioita, joissa ei kerrota välttämättä kaikkea, mutta jättää lukijan miettimään asioita. Kirjan myötä eräs Pembroken periaate jää kyllä elämään; ”Kuuntelijoilla tulee aina olla hyvä fiilis”.