Hautajaisyö murjoo syvältä sielun synkkyyksistä uudella ”Surun Paino” – levyllä

Savosta käsin murjova Hautajaisyö on edennyt jo viidenteen levyynsä ja sen kuulee, sillä sen verran vakaata ja varmaa on yhtyeen suorittaminen. Death metal lienee se musiikin avainsana, mutta bändin musiikillista ulosantia ei voidakaan niin helposti yksinkertaistaa tai laittaa vain yhden koulukunnan alle. Yhtyeellä on mitä mainioin tapa ja taito sekoittaa eri vaikutteita, olematta kuitenkaan väärin koottu palapeli. Kuoleman ohella jokaiselle mustallekin palalle on löydetty oma paikkansa ja ne ovat vahvasti kiinni toisissaan, vaikka kokonaisuus ei rakenteeltaan palapeleistä helpoin olekaan.

Niin yhtyeen, levyn, kuin biisienkin nimiä katsoessa voi päätellä, että bändi hoitaa ulosantinsa kotimaan kielellä, jolloin sanojen merkitys yleensä korostuu. Hautajaisyö ei lähde millekään silpomislinjalle, eikä muutenkaan väkivaltaisten kauheuksien tielle, vaan kääntyy sisäänpäin tutkimaan elämää kadun varjoiselta puolelta, omaa sielua ja siellä elävää raskautta, sekä pimeyttä. Bändin biiseissä ei paista aurinko, ei kevään valo piristä, eikä olemisen sietämätön keveys pääse elämää haittaamaan, sillä surun paino voittaa aina.

Reilu puoli tuntia ja kahdeksan biisiä on juuri oikean mittainen annos kerralla, sillä bändin mukana eläminen on kropalle ja päälle kaiken voiman vievä kokemus, mutta samalla hyvin puhdistava ja ikään kuin uudelleen synnyttävä. Levyn jälkeen olo on kuin kaikkensa antanut, mutta voittavalla tavalla. Voin vain kuvitella miltä bändistä tuntuu keikan jälkeen. 

Levyn avausbiisinä toimiva nimiraita ”Surun Paino” kiteyttää aika hyvin levyn musiikillisen monipuolisuuden. Tarjolla on groove-osastoa, thrash – komppeja, blastbeatia ja raskaita, sekä monipuolisia riffejä. Musiikillisesti biisit ovat sikäli jänniä, että niissä on vaihtelua ja temmot vaihtuvat alati, eikä yksikään biisi kulje alusta loppuun samaa kaavaa pitkin. Harjaantumattoman korvaan musiikki voi tietysti kuulostaa yhdeltä ja samalta jyrältä ja lanaamiselta, mutta silloin ollaan mahdollisimman kaukana totuudesta. Jos kuuntelee vaikka ”Kuusi Kantajaa”-, ”Kasvoton kuljettaja”- tai ”Lyhyt Matka Hautaan” – biisit, niin niissä on hienoja kitarakuvioita, tarttuvuutta, hienoja väliosia ja jopa tietynlaista seesteisyyttä, sekä harmoniaa. Erityistä tarkkaavaisuutta kannattaa suunnata myös rumpali Teemun monipuoliseen soittoon, koko rytmiryhmän toimiessa yhtä täsmällisesti kuin kello. 

Vokalisti Janne murisee todella syvältä, mutta sekään ei ole yksipuolista tai monotonista kuolonkorinaa. Häneltä irtoaa kireämpikin ulosanti, joka tulee esille esimerkiksi ”Eloton”-biisissä. Laulutapojen vaihdellessa on ilo huomata, että kaikesta mörinästä huolimatta hänen lausumisensa on selkeää, sekä ajoittain sanoista saa hyvin selvää ilman sanoitusvihkoakin. Näin ollen levy käy tutkivaan kuunteluun, mutta raivoa ja ärhäkkyyttä riittää ihan pelkkään pään heiluttamiseen, sekä pitkin seiniä hyppimisiin. Levyn kruunaa hyvät ja selkeät soundit, joten kyllä Hautajaisyö on tehnyt vallan onnistuneen kokonaisuuden!