Havukruunu – Havulinnaan

Suomalainen dark folk, black metal ja pakanametalli edustavat jossain määrin tahatonta jatkumoa Sibeliuksesta postmoderniin aikaan – musiikillisesti siinä, että Sibeliuksen käyttämät matalien jousien tremolot ovat siirtyneet varsinkin black metalille tyypillisiin kitaroiden diskanttitremoloihin. Ja esimerkiksi Sibeliuksen neljännessä sinfoniassaan motiivisesti käyttämä diabolinen tritonus -intervalli on ajat sitten löytänyt tiensä myös metallikentille, ja tonaliteettia on lavennettu laajennetuilla soinnuilla, voimasoinnuilla ja moodeilla. Toki tässä näkyy musiikkihistorian yleinenkin kehitys, mutta populaarimusiikin alueella tätä harrastaa nimenomaan tummempi metalli. Ja kun kyse on suomalaisesta metallista, tätä tukee myös ideologinen jatkumo, joka näkyy siinä, että suomalaisen sielun juuret ovat tiukasti yhteyksissä luontoon. Suomalainen sydän lepää metsässä ja ammentaa sieltä ehtymättömästi. Näin teki Sibelius, ja näin tekevät tänä päivänä varsin monet suomalaiset metallibändit.

n Stefan totesi 11.5.2015 Hellvinterzinen haastattelussa varsin osuvasti: “I grew up and have spent most of my life living in countryside so I have always felt nature speaking to me.” Sidokset suomalaiseen luontoon ovatkin tällä Havukruunun debyyttilevyllä vahvat, kuten jo biisien nimistä voi ymmärtää.

Osittain edellä mainittujen elementtien lisäksi ”Havulinnaan” viljelee blast beatiä sellaisella voimalla ja määrällä, että lopputulos on hengästyttävä, varsinkin kun koko musiikillinen koneisto tuntuu jyräävän läpi ilman todellisia suvantokohtia. Vaikka esimerkiksi tempon vaihteluita on paljon, pitää päävokalisti viimeistään huolen siitä, että ilmaisun raju intensiteetti ei anna lepoa korvalle. Siihen ei liene pyrittykään, mutta tällä musiikkiteoreettisella välineistöllä ja suvereenilla taidolla olisi voinut ja ehkä kannattanut hieman enemmän hioa vastakohtien asettelua. Nyt tuntuu, että ollaan jatkuvasti sillä rajalla, missä kokonaisrakenne puuroutuu. Tosin tämä ongelma saattaisi ratketa itsestään kasvattamalla bändin kokoa. Kaksimiehisen orkesterin laajentaminen voisi tuottaa sovitusten suhteen uusia ideoita, näkökulmia ja kuria. Mutta onko se ongelma, lienee lopulta makuasia tai riippuu tämän Bathorya rakastavan bändin kunnianhimosta.

En malta olla ottamatta esille niin ikään tänä vuonna julkaistua suomalaisen black metal -bändi Paaran debyyttiä ”Yön olevainen puoli”, jossa tyylitaju edustaa aikamoista huippua. Tämä näkyy nimenomaan musiikkimaterian vastakohtien totaalisena ja hienostuneena hallintana. Siinä on esikuvaa monen tavalla tai toisella folkista ammentavan black metal -bändin debyytille.

Palatakseni vielä Sibeliukseen: kansallissäveltäjämme sanoi aikoinaan, että säveltäjä ei saa valehdella musiikissaan. On pakko myöntää, että nyt tämä debyyttinsä esiin paiskannut Havukruunun kaksikko vaikuttaa paljastaneen musiikillaan niin aidon ja rehellisen sisäisen huutonsa, että selkäpiitä karmii ja silmät kostuvat. Pohjolan pureva tuuli ja havumetsän rouhea humina kuulostavat tältä, kun sitä on tarpeeksi kauan kokenut ja sisäistänyt. Joten ihmissydämen aitoudessa ei tämä levy häviä.

Jos nyt nostaisin jotain biisejä esille, niin viides raita ”Terhen” toimii aika mallikkaasti kokonaisuutena. Vokalistin ilmaisun paatos on niin hurjaa, että se jättää varjoonsa jopa menoa useimmiten hallitsevan blast beatin. Tempon hidastuminen ja laulumelodian raskaat trokeekuviot asettuvat hyvin kitarariffien tukemana kohta taas blastiin luisuvaa vauhtia vasten. Lopun tremolot saattavat biisiä sananmukaisesti ’veden alle’, mikä on ihan tyylikäs keksintö loppuun.

Yleisesti ottaen levyn parasta antia on sävelkuvien onnistunut maalaus, mikä kertoo juurikin siitä, että musiikillista materiaalia on edeltänyt jokin syvästi ja aidosti koettu. Esimerkiksi kolmas raita ”Rautalintu” onnistuu välittämään raskasta ja tummaa kuvaa samalla, kun folkista ammentava, eeppinen melodiakulku nouseekin ylöspäin. Ajatus raskaasta lentoonlähdöstä välittyy aika hyvin. ”Tuuletar” taas onnistuu hyvin kaappaamaan sisäänsä kylmän tuulen olemuksen. Juuri tätä on, kun musiikissa puhutaan totta eikä valehdella. Vain hienosäätö vielä puuttuu.

Stefan ja Humö ovat onnistuneet löytämään suhteellisen persoonallisen polun vaativalla kentällä. Ideoita ja materiaalia olisi vaikka millä mitalla, mutta sovitukset ja rakenteet tarvitsevat ryhtiä, ja kuten aiemmin mainitsin, apujoukot miehistön laajentamiseksi eivät olisi pahitteeksi.

8/10

Kappalelista:
1. Talven Mustat Tuulet
2. Kuvastaja
3. Rautalintu
4. Aavevalo
5. Terhen
6. Sinervä
7. Tuuletar
8. Unien Havulinnaan

Havukruunu Facebookissa

Kirjoittanut: Sirpa Nayeripoor

Kommentoi julkaisua