Heart Of A Coward – Severance

Kun kuulee ensimmäisen kitaraniskun tästä -yhtyeen kakkosalbumista, se sointuu aivoissa sanana ”djent”. Onkin sitten sinun itsesi pääteltävänä, onko se hyvä vai huono asia. Itse joudun asian kanssa ristiriitaan, koska sen genresuuntauksen esi-isäksi tunnustettu Meshuggah on yksi metallimaailman kovimmista luista silmissäni, jolloin kaikki, jotka yrittävät mukailla heidän tekemisiään liian läheltä, kuulostavat heti kättelyssä saastalta, alempiarvoiselta kuonalta. Luulen, että monelle kuulijalle, jolle jonkin tietyn yhtyeen musiikki kolahtaa lujaa, käy niin, että se murtaa kaikki musiikille asettamasi säännöt, jolloin joudut kasaamaan sen palapelin jälleen uusiksi uusista paloista. Yritäpä näistä lähtökohdista sitten puida puhki’n’poikki asiaa tästä ”Severancesta”.

Ensikohtaaminen yhtyeen musiikkiin sattui tuossa ihan hiljattain, kun sattui tuubista vastaan ”Nauseam” tältä albumilta. Vaikka tuttuus ja oman ilmeen puute vaivasivatkin, sai biisi silti sormet naputtamaan pöydän lastuiksi. Ei lainkaan paha lähtökohta sekään. Yhtyeen musiikki kuulostaa tietenkin ensimmäisenä hyvin paljon Meshuggahilta, kuten myös näiltä tutuilta djent-kollegoiltaan: Periphery, TesseracT ja mitä näitä nyt onkaan. Näihin kahteen edelliseen verrattuna on Heart Of A Coward riisutumpi, suorempi, raskaampi ja pelkistetympi, eräänlainen Meshuggahin kevytversio, kuten on tullut monen muunkin bändin kohdalla tokaistua. Toki vertauksia voi vetää myös vaikkapa Mnemiciin, mutta ilman sitä Fear Factory -puolta. Näitä voisi heitellä pitkin päivää, mutta se ei muuttaisi hirveästi kuulokuvaa siitä, minkä uskon jo mielessäsi soivan. Vähän muuten tulee myös meidän oma Diablokin mieleen, miksei myös Chimairakin…

Levyn soundimaailma kuulostaa hyvin paljon aiemmin mainittujen bändien tuotoksilta: bassovoittoiselta, selkeältä, viimosen päälle tuotetulta, hiotulta; ei siis liiemmin ärsykkeitä, eikä särähdä korvaankaan. Kitarat eivät siltä paksuimmalta kieleltä kauas lipsuile, mitä nyt hieman kaikuvaa harmoniaa välillä luritellaan, homma kuitenkin pysyttelee visusti kielisoittimien ja rumpujen rytmittelyssä. Laulupuoli on hoidettu musiikkityylin vaaditulla tasolla, muttei sieltä mitään mullistavaa ja korvaorkahtelua ilmaannu. Levyn alussa laulu pysyttelee kivasti mörinässä, joten onkin pieni pettymys kuulla puhtaita lauluja. Ilman niitäkin olisi pärjätty, koska ei musiikki niitä tunnu kaipaavan; nyt ne lähinnä ovat vain turha koriste, vähän niin kuin täytyisi pitää puolen tunnin ajomatkan aikana pissataukoja, lasten ja joskus vanhustenkin tarpeita moiset, naistenkin!

Osittain kyllä vastaan tulee ihan hyviä hetkiä, mutta ne ovat tuttuja konsteja ja muualta moneen kertaan kuultuja. Aivan kuin muistelisi menneitä vanhojen tuttujen kanssa tyyliin ”muistatko silloin kun oltiin kännissä ja Jari paskans housuun ja…” Kyrsiihän se pyöritellä samoja juttuja vuosikaudet, mutta pieni nostalgian tilkka aina miellyttää ja niiden muistojen äärellä tajuaa, minkä takia näistä hetkistä välittää. Mutta kaiken tämän jälkeenkin mielellään kuulisi ystäviltä joitain uusiakin juttuja. Tämän yhtyeen kanssa suurin ongelma lieneekin se, että liiallinen tuttuus vaivaa. Myös kappaleet kuulostavat pintapuolisesti liikaa samalta, monien kuuntelukertojenkaan jälkeen ne eivät oikein erotu toisistaan. Eikä sellainen riitä, että voisi puhua mistään tiukasta albumikokonaisuudesta. Jos vaikka kuuntelee ”Distancen”, saa aika selvän kuvan yhtyeen skaalasta ja äärirajoista, sillä hirveästi niiden yli ei tulla loppulevyllä käväisemään.

En tiedä kenelle ”Severancea” suosittelisi, vaikkei se huono levy olekaan. Jos et ole henkeen ja vereen Meshuggah-fani vaan pidät siitä tuttavalliseen sävyyn ihan vain maun vuoksi, saattaa tämä upota sinulle. Hyvää rymistelyä on paikoitellen, ei sitä ole kieltäminen, mutta kuten tämän arvostelukin kanssa, alkavat kuluneet kliseet väsyttää ja liiallinen saman toisto on tosiasia. Ei ole hirveän kummoinen meriitti, että osaa kuulostaa muilta bändeiltä, joten jatkossa toivoisin Heart Of A Cowardilta enemmän uskallusta ja omaa ilmettä, tai muutoin bändin nimi kuvastaa hyvin itseään.

5½/10

Kappalelista:
1. Monstro
2. Prey
3. Distance
4. Nauseam
5. Deadweight
6. Eclipsed
7. Psychophant
8. Mirrors
9. Desensitise
10. Severance

http://www.heartofacoward.bigcartel.com/

Kirjoittanut: Ville Syrjälä

Kommentoi julkaisua