”Heavy rockin Alfa ja Omega” – Klassikkoarvostelussa Black Sabbathin 50-vuotias ”Paranoid”

Black Sabbathin vuoden 1970 keväälle ja kesälle suunniteltu Yhdysvaltain-kiertue peruttiin Charles Mansonin klaanin elokuussa vuonna 1969 toteuttamien surullisen kuuluisten Hollywoodin murhien jälkiseurauksena. Levy-yhtiö Warner pelkäsi, että okkultistisen imagon ja auran omaava bändi olisi leimattu maan kristillisissä piireissä liiankin ilmeisesti Mansonin klaanin hirmutöiden glorifioinnin tavaramerkiksi ja provosoinniksi. Varasuunnitelma otettiin käyttöön. Maksimoidakseen helmikuussa vuonna 1970 ilmestyneen debyyttialbumin kaupallisen menestyksen  alkoi valmistella toista studioalbumiaan Lontoon Regent Sound- ja Island-studioilla kesäkuussa vuonna 1970 yhdessä debyyttialbuminsa tuottaneen Rodger Bainin kanssa, mitä ennen yhtye oli tehnyt kuuden viikon mittaisen Euroopan-kiertueen debyyttialbumiansa promoten.

Yhtyeessä vallitsi vahva ryhmähenki, jota debyyttialbumin musiikkimedioissa osakseen saamat lyttäävät arvostelut, yhtyeen jäsenten kaveripiirin ilkeämielisesti heittämät naurun sekaiset herjaukset, sekä omilta kotijoukoilta palautteeksi saatu epäusko yhtyeen nuorten miesten menestymistä kohtaan ainoastaan vahvistivat. Basisti Terry ”Geezer” Butler kuvaili yhtyeen tunnelmia ennen studioon astumista asetelmana ”me neljä vastaan koko maailma”. ”Asuimme tuolloin kukin kurjissa olosuhteissa, alemman työväenluokan suurperheiden kakaroina. TV:stä tuli hippiajan jenkkihenkisiä Flower Power -ohjelmia, joissa laulettiin ’jos menet San Franciscoon, laita kukka kiinni hiuksiisi’. Siinä minä mietin, että mitä helvettiä tämä on, mikä vittu on San Francisco ja missä? Minulla ei ollut varaa kenkiin köyhyyteni vuoksi, ja suurvaltojen ulkopolitiikka alkoi ajaa koko Tellusta tuhoa kohti. Bob Dylanin tyylisiä protestilaulajia ei myöskään kuullut enää radiosta, eikä kukaan muukaan tuntunut kirjoittavan näistä aiheista. Siksi halusin myös kirjoittaa biisejä noista poliittisista aiheista, jotka inspiroivat minua”, Butler jatkoi.

Yhtye sai tällä kertaa levyn tekemistä varten kuusi studiopäivää debyyttialbumin yhden studiopäivän sijaan, mikä tuntui Butlerin mukaan tuolloin ”ylelliseltä määrältä studioaikaa”. Yhtyeen metodi oli debyyttialbumin tavoin äänittää koko albumi studio-olosuhteissa livenä. Siitäkään huolimatta Black Sabbath -nelikko ei kokenut oloaan rokkitähdiksi – päinvastoin. Työväenluokkaisina nuorina miehinä Butler-Iommi-Osbourne-Ward–nelikko uskoi päättäväisesti työntekoon.

Suurin osa Black Sabbathin toisen albumin kappaleista oli syntynyt valmiiksi debyyttialbumin Euroopan-kiertueen livesettien aikana ”Warning”-biisiin sisällytettyjen jamiosuuksien aikana. Puhtaasti swing-jazziin nojaavaan kulmikkaan raskaaseen rymistelyyn perustuva moniosainen 1960-luvun lopun maailmanpolitiikan tapahtumia heijastellut, tiukasti sodan vastainen kappale ”Walpurgis” oli malliesimerkki tällaisesta jamikappaleesta. Ajan saatossa kappaleen nimi jalostui muotoon ”War Pigs”; nimeksi, joka oli tarkoitettu yhtä lailla koko albumin nimeksi.

Classic Albums -lehdelle antamassaan haastattelussa yhtyeen basisti ja biisien pääasiallinen sanoittaja Butler havainnollisti asiaa seuraavasti: ”Halusin kirjoittaa biisin ’Walpurgis’, joka tarkoittaa joulun vastakohtaa, saatanan ja mustan magian juhlaa. Minulle saatanallisuutta eivät edustaneet mitkään okkultistiset tai hengelliset asiat vaan sodan ja vihan lietsojat. Ökypankkiirit ja maailman johtajat, jotka koettavat valjastaa työväenluokan ihmiset pieniksi shakkinappuloikseen, uhraamaan oman henkensä heidän puolestaan. Ne ovat niitä todellisia satanisteja! Lähetimme biisistä demon Vertigolle, ja he säikähtivät sitä. Olimme kuulemma liian saatanallisia! Näin ollen muutin kappaleen teemaa enemmän sodan dokumentoinnin suuntaan, ja sen myötä biisin nimen muotoon ’War Pigs’. Samalla nimellä yhtyeen oli myös tarkoitus nimetä kyseinen, toinen albuminsa.”

Niin ikään jamihenkinen, auditiivisessa, astraalissa ulottuvuudessa tajunnan leijuntaa aiheuttavassa ”Planet Caravanissa Black Sabbath näytti ensi kertaa kyntensä kyvykkyydessään todella komean, herkän kappaleen säveltämisessä. Kappale on myös suvereeni esiaste kaikelle kosmiselle stoner rock -leijunnalle. Yhtyeen leirissä kappaleen poikkeavuus herätti ensialkuun epäilyksiä, mutta lopun viimein se antoi luovuuden vain virrata. Kyseisen kappaleen yhteydessä voi melko suurella varmuudella arvella, että Black Sabbathin miehistön usean sorttisten päihteiden kohtuukäytöllä on ollut osavaikutuksensa kappaleen syntyyn. Biisin kantavan ytimen muodostavat rumpali Bill Wardin maukkaasti soittamat bongorummut ja Butlerin maagisesti pulputtava bassokuvio, jonka pinnalle Iommi heittelee Gibson SG:stään erinomaisella maulla puhdassointista, jazzahtavaa tähtipölyä.

Jälkikäteen Iommi on kertonut Django Reinhardtin jazz-kitaroinnin inspiroineen hänen omaa musiikillista rooliosuuttaan kyseisessä kappaleessa. Ozzy Osbournen laulu johdettiin äänitysvaiheessa normaalisti Hammond-urkujen vahvistamiseen käytettävän Leslie-vahvistimen ja oskillaattorin läpi, minkä seurauksena Osbournen lauluäänestä saatiin maukkaan eteerinen soundi. ”Planet Caravan” on periaatteessa albumin ainoa rakkauslaulu, mutta tavanomaisen ihmissuhdehutun sijaan se kertoo oman rakastetun kanssa tapahtuvasta leijailusta universumin läpi avaruuslaivassa. Tuosta tavanomaisuuksien kiertämisestä biisi ansaitsee erityisen ylistävän arvosanan.

Eräs biisiaihio, jonka muu Black Sabbathin miehistö sai studiossa patistettua ulos Iommin otelaudasta, oli upeasti groovaava riffijärkäle. Ozzyn sanoin riffi kuulosti siltä kuin joku jättimäinen raudasta tehty hemmo olisi askeltanut eteenpäin. Butlerin sci-fi-henkisiin lyriikoihin yhdistettynä ja riffin ympärille sävellettyjen jazzahtavan bluesmaisesti tunnelmaa toisaalle vievien osien kanssa biisi muodosti jotain ainutlaatuisen ensiluokkaista koko raskaan musiikin historiassa.

Kappale kertoo ihmiskuntaa lopun ajasta varoittamaan tulleen rautajätin kokemasta syrjityksi tulemisesta ja kaltoinkohtelusta. Luottamuksensa ihmiskuntaa kohtaan menettäneenä rautajätti palaa lopulta kostamaan maan päällä kokemansa vääryydet, ja ihmiskunta saa ansionsa mukaan. Biisi nimettiin demovaiheessa nimellä ”Iron Bloke”, joka jalostui työstövaiheessa edelleen muotoon ”Iron Man”. Kappale itsessään ei esittelyjä kaipaa. Kyseessä on koko  heavy rock -historian ehdottomimpien klassikoiden joukkoon kuuluva merkkiteos, josta on ajan saatossa tullut eräs maailman tunnetuimmista raskaan musiikin anthemeista.

Albumin viimeisenä äänitetty raita tehtiin alun perin kokonaisuuden täytebiisiksi viidessä minuutissa. Yhtyeellä oli kasassa seitsemän kappaletta ennen studiosessioiden päätöstä. Tuottaja Bain tähdensi yhtyeelle, että levylle tarvittiin vielä kahdeksas, pikainen numero. Muun miehistön ollessa studiosta ruokatauolla kehitti Iommi nelisointuisen, yksinkertaisuudessaan nerokkaasti tarttuvan riffin, jonka rokkaavan rytmin varaan kappale rakentuu. Sovitus hoidettiin puhtaasti tajunnanvirtaa hyödyntämällä. Biisi oli pääriffin keksimisestä kahden tunnin sisällä purkissa.

Butler muistelee Mojo-lehdelle vuonna 2013 antamassaan haastattelussa, että hänen kirjoittamansa ”Paranoidin” teksti oli kannabiksen pössyttelyn seurauksena ilmentyneen masentuneisuuden kuvaus, koska hän ei omien sanojensa mukaan tuntenut eroa masennuksen sivuoireiden ja vainoharhaisuuden välillä. Haastattelussa Butler kertoo kirjoittaneensa biisin runsaan pössyttelyn seurauksista: ihminen menettää suhteellisuuden tajunsa, mitä seuraa vääjäämätön debis.

Butler oli alun alkaen kappaleen tekemistä vastaan, koska hänen mielestään se muistutti liiaksi Led Zeppelinin ensimmäisellä albumilla julkaistua ”Communication Breakdownia” ja pelkäsi, että yhtyettä alettaisiin syyttää kaveribändinsä toimesta sen biisin plagioimisesta. Muu bändi ja levy-yhtiö olivat kuitenkin toista mieltä. Ainoastaan hieman yli kaksiminuuttinen ”Paranoid” julkaistiin singlenä syyskuun alussa vuonna 1970, ja se ylsi brittilistan sijalle 4. Siitä tuli lopulta kautta aikain ainoa myynnillisesti TOP 10:een Briteissä yltänyt Black Sabbath -single.

Dynaamisen kokeellinen ja hiljaisuudesta raskaan virtaviivaiseen voimariffiin räjähtävä jazz-blues-himmailu ”Hand Of Doom” kuuluu yhtyeen kakkosalbumin roots-musiikkiin vankimmin nojaavaan osastoon. Kappaleena se on yhtyeen takuuvarmaa parempaa keskitasoa. Huomattavaa on myös se, että biisinä se on selkeästi kulutusta kestävämpi verrattuna esimerkiksi albumin syömähampaina tunnettuihin jättihitteihin. Butler kirjoitti biisin tekstin Vietnamin sodasta palaavien Yhdysvaltain sotaveteraanien valtoimenaan rehottavasta heroiiniongelmasta, josta mediat tuolloin vaikenivat. Yhtye sai kyseiseen huumeongelmaan ensisijaisen käytännön kosketuksen soittamalla kaksi keikkaa Yhdysvaltain armeijan tukikohdissa.

Albumin perkussiivinen instrumentaaliraita ”Rat Salad” on tiivistetty sovitus rumpali Bill Wardin yhtyeen vuoden 1970 Euroopan-kiertueiden taukoaikoina soittamista, mahdottomimmillaan 45 minuutin mittaisiksi venyneistä rumpusooloista. Tappaakseen aikaa tien päällä Ward tuli puolivahingossa säveltäneeksi kyseisen rumpuinstrumentaalikappaleen. Biisin nimen on sanottu juontaneen juurensa vitsinomaisesti Wardin sotkuisesta, kampaamattomasta hiuskuontalosta.

Ydintuhon myötä koko ihmiskunnan niittävä kuvaus, painostavaakin painostavampi ”Electric Funeral” on puolestaan epitomi black- ja doom metalille. Wah-wah-pedalilla tehostettu, Iommin runttaama, äärimmäistä pahuutta huokuva mateleva riffimeri on kuin sulaa laavaa suoraan helvetin kraaterista. Väliosan villisti svengaava jazz-blues-poljento vie tunnelman välillä sopivasti duuriasteikon puolelle ennen lopullista dippausta sulattavaan keitokseen. Viisikymmentä vuotta takaperin mikään yhtye ei ollut onnistunut tekemään yhtä pelottavaa musiikkia kuin ”Electric Funeral”. Ja jos totuutta katsotaan silmiin, ei samassa suorituksessa ole onnistunut sen jälkeenkään kuin äärimmäisen harva yhtye.

Päätösraita ”Fairies Wear Boots” on levyn kaksijakoisin kappale. Biisin jyrkästi toisistaan eroavat riffit, rytmiikat ja tunnelmat vaihtuvat kuin seinään. Siitä huolimatta kappaleen hiipivän kutkutteleva ja kulmikas tunnelma toimii hämmästyttävän hyvin. Intron soolo-osiota seuraavien jazz-fillien jälkeen sisään iskeytyvä, moukarimaisesti keinahtelevan raskas säkeistöriffi sulautuu jazzahtavaan, normaalista poikkeavan tahtilajin kautta polveilevaan heavy-shuffleen. Kappaleen sanoituksista vastasi Butler, jonka keijukais-metafora kertoo epämiellyttävästä kohtaamisesta birminghamilaisen Dr. Martens -maihareihin sonnustautuneen skinhead-jengin kanssa. Iommi on puolestaan kuvannut kappaleen pitävän sisällään kolme pienempää, toisistaan erillistä kappaletta, jotka kuitenkin kuulostavat yhdessä hämmästyttävän yhteneväiseltä kokonaisuudelta.

Albumin Yhdysvalloissa julkaissut Warner Bros -levy-yhtiö vakuutti Black Sabbathin miehistön muuttamaan albumin nimen viime metreillä ”War Pigsista” ”Paranoidiksi”. Yhdysvaltojen Vietnamin sodan kansalliset traumat olivat edelleen pinnassa, ja ”War Pigs” olisi tuntunut suoralta hyökkäykseltä Yhdysvaltojen hallituksen politiikkaa vastaan, mikä olisi voinut aiheuttaa sensuuria ja yhtyeelle haitallista kohua. Vaihtoehtoisesti Ozzy ilmaisi omassa biografiassaan ”Minä olen Ozzy”, että albumi nimettiin levy-yhtiön markkinoinnillisesti perusteltuna päätöksenä, eikä Vietnamin sodalla ollut mitään tekemistä albumin uudelleen nimeämisen kanssa. Vaihtoehtoisesti albumi nimettiin lopulta nimellä ”Paranoid” aiemmin syyskuussa julkaistun hittisinglen myötä.

Levyn kansikuvaa, jossa miekkaa ja kilpeä kädessään pitävä soturihahmo hyökkää metsästä, ei kuitenkaan enää ehditty muuttaa ennen albumin julkaisua, mikä herätti etenkin yhtyeen piirissä kovasti närää ja tyytymättömyyttä levyn ulkoasua kohtaan. ”Paranoid” julkaistiin Euroopassa Vertigo Recordsin toimesta 18. syyskuuta vuonna 1970. Yhdysvalloissa jättisuosioon kohonneen debyyttialbumin keikkuessa edelleen Billboardin listalla siirrettiin ”Paranoidin” julkaiseminen rapakon takana tammikuulle vuonna 1971.

”Paranoidia” pidetään yleisesti ottaen ehkä juuri kaikista tärkeimpänä raskaan rockin albumina läntisen populäärimusiikin historiassa. Heavy metalia, grungea ja niitä seuranneita tai sivuavia riffivetoisen ja synkkäsävyisen raskaan musiikin subgenrejä bändeineen ei yksinkertaisesti olisi olemassa sellaisenaan ilman kyseisen albumin valtavaa vaikutusta. Black Sabbathin ”Paranoid” on saavuttanut kärkisijoja lukemattomissa kaikkien aikojen raskaan rockin ja heavy metalin albumilistauksissa eri medioissa. Ajan hammas ei ole myöskään onnistunut syömään ”Paranoidia”. Se on oikeastaan onnistunut nakertamaan esiin Black Sabbathin nerokkuuden ja briljanttiuden sen miljoonista jäljittelijöistä. – Jäljittelijöistä, jotka eivät tule koskaan pääsemään lähellekään Black Sabbathin ja ”Paranoidin” hienoutta ja merkityksellisyyttä koko maailman populäärimusiikin historiassa.

Kaikesta tästä huolimatta kyseessä ei ole edes paras levy Black Sabbathin diskografiassa, ja se kertoo yhtyeen erinomaisuudesta paljon se.

Kommentoi julkaisua