Hellettä Helsingissä – Sideways 2019

Järjestyksessään viides Sideways juhlittiin Helsingin Nordiksella 6.–8.6.2019. Alue toimi jälleen mainiosti: jonottaa ei kauheasti tarvinnut, ruoka ja juoma maistui sekä sää helli. Fullsteamin kasaama kattaus houkutteli paikalle runsaasti musadiggareita, ja Sideways onkin Suomessa vaihtoehtoisen lajityylin pyhiinvaelluspaikoista suurin tämän hetken skenessä. Paikalla oli Kaaoszinen toimituksesta kolme taidenautintoja itseensä imevää tahoa, joiden parhaat palat koostimme alle kuvineen.

Samuel Järvinen:

Yksi ehdoton kohokohta Sidewaysissa tänä vuonna oli brittipunk-yhtye Idles, jonka keikkaa olen odottanut pitkään. Yhtyeen vuoden 2018 albumi ”Joy as an Act of Resistance” on täynnä raikkaalla tavalla rosoista, vihaista ja mutta tarttuvaa mäiskintää, ja levy olikin yksi suosikkejani kyseiseltä vuodelta. Bändin keikka oli juuri sitä, mitä odottaa saattoi. Kummatkin kitaristit vierailivat jatkuvasti yleisön keskellä, kitaristi Mark Bowen yllätti esiintymällä pelkissä alushousuissaan, ja solisti Joe Talbot otti yleisöön läheistä kontaktia sekä piristi esitystä sarkastisella brittihuumorillaan. Konsertin huippukohtia oli kuitenkin se, kun faneja nostettiin yleisöstä lavalle soittamaan bändin mukana – aivan kuten hardcore-skenessä on tapana. Nuoren, Iron Maidenin paitaa yllään pitävän tytön riemu ja nauru olivat jotain sellaista, joka jo itsessään riitti tuomaan hyvän mielen keikasta. Ja pääsipä allekirjoittanut itsekin soittamaan (lue: rämpyttämään) kitaraa lavalle bändin kanssa. Ehdottomasti festareiden viihdyttävin keikka!

Lauantaina Aurora-lavan sulki ihastuttava ja kumouksellinen D.R.E.A.M.G.I.R.L.S., joka on pelkästään naisista koostuva rap-ryhmä. Olin odottanut esitystä pitkään, sillä olen jo jonkin aikaa fanittanut kollektiivin eri artisteja ja käynyt heidän keikoillaan. Ryhmän esitys oli täynnä villiä, vahvaa ja vapautunutta naisenergiaa, jossa setämiesten suut laitetaan säppiin heti kättelyssä. Ryhmän selkeitä vahvuuksia ovat F:n tarttuva ja radioystävällinen pop rap, Adikian anteeksipyytelemätön ja ronski habitus, Yeboyahin karisma ja huikea lauluääni sekä Sofa -kaksikon yltiöenerginen esiintyminen ja loistavat kappaleet. Selviä heikkouksia olivat valitettavasti kuitenkin englanniksi räppäävä B.W.A, jonka monotoninen flow ja ilmeetön olemus olivat lähinnä tylsiä, persoonaton Mon-Sala, joka sopii selvästi paremmin Adikian tuplaajaksi, sekä Nisa, joka nojasi aivan liian selvästi playbackiin hyvistä kappaleistaan huolimatta. D.R.E.A.M.G.I.R.L.S. lienee parhaimpia asioita, joita kotimaisella rap-kentällä on pitkiin aikoihin tapahtunut, ja odotan ryhmän valtaavan kotimaisen populaarimusiikin kentän oikeutetusti.

Ranskalainen progressiivisen rockin legenda Magma nähtiin odotetusti vetämässä väkeä Black Boxiin harvinaisella festivaaliesiintymisellään. Huolimatta alun selkeistä teknisistä ongelmista ja tahmaisesta aloituksesta lähti soitto sujumaan. Ja zeuhl soikoon, millaista soittoa se olikin! Magma on aivan käsittämättömän vetreässä kunnossa, kun ottaa huomioon, että kyseessä on kuitenkin 50-vuotias yhtye. Bändi tarjoili koukuttavia ja koukeroisia jazzrytmejä, viehkeää klassista sävelkieltä sekä virtuoosimaista soittoa. Erityisesti basisti Philippe Bussonnett on suorastaan hirviömäisen taiturillinen muusikko, joka sylki ulos aggressiivista laukkaa, jykevää komppia ja virtaviivaisia melodialinjoja.

Yhdysvaltalainen räppäri Danny Brown oli varmasti myös yksi odotetuimpia esiintyjiä festivaaleilla sekä selvästi parhaimpia päälavalla nähtyjä akteja kolmen päivän aikana. Brownin maaninen flow, persoonallinen ääni ja mielenkiintoiset sovitukset vinksahtaneine biitteineen ja omintakeisine tekstuureineen takasivat mieleen jäävän esiintymisen, jolle olisi suonut vielä reilusti enemmänkin yleisöä.

Punk-veteraani Radiopuhelimien konsertti perjantailta jäi itselleni myös hyvin mieluisana mieleen. Sedät jaksoivat edelleen antaa parastaan, ja pienet iän tuomat virheet soitossa vain ennemminkin lisäsivät autenttisuutta ja rehtiyttä. Solisti Mäen esiintyminen oli tuttuun tapaan armotonta, ja keikan lopuksi mies innostuikin hyppäämään lavalta yleisön sekaan pittaamaan sellaisella voimalla, että lavamonitorikin lensi maahan. Järjestyksenvalvojien ja tekniikkaihmisten ilmeistä kykeni päättelemään kyseisen riehumisen olleen syynä sille, että bändin setti jäi valitettavan lyhyeksi.

Mieleen festareilta jäi myös Black Midin konsertti. Ensimmäistä kertaa Suomessa esiintynyt yhtye esitti musiikkia, joka pitkästä aikaa sai minut hieman raapimaan päätäni. Bändin äkkiväärä ja monivivahteinen musiikki ei istahda helposti mihinkään lokeroon. Post-matikka-proge-avant-jazzia? Paikoitellen hieman kädenlämpöinen tamppaaminen ja kenties itsetarkoituksellinen venkoilu alkoi välillä räiskyä samanlaista elämää kuin vaikkapa mainio Cardiacs taannoin. Torstaina esiintynyt Lac Belot puolestaan hurmasi folkin värittämällä barokkipopillaan, jonka pastoraaliset ja miellyttävät äänimaisemat syvällä ja silkkisellä lauluäänellä esitettynä toivat mieleen mainiot Grizzly Bearin ja Fleet Foxesin. Samaisen porukan jäseniäkin sisältämä The Holy jäi myös mieleen enimmäkseen positiivisena esiintyjänä, jonka melankolinen mutta tukeva rock tuntui kuitenkin välillä kenties liian vaisulta päälavalle. Uncle Acid And The Deadbeats sai odotetustikin puntit tärisemään ja jalan vipattamaan rosoisella ja asenteellisella pörinärockillaan, vaikka taustalla jatkuvasti välkkyvät visuaalit välillä huvittivatkin. Tuntui siltä, että yhtye oli vain kirjoittanut Pinterestiin ja Tumblriin hakuun sanoja, kuten ”occult”, ”witch”, ”retro horror” ja ”psychedelic”, ja heijastanut hakutulokset sitten taakseen keikalla.

Lauantaina esiintynyt hardcore punk -yhtye Ydinperhe puolestaan oli itselleni valtaisa pettymys. Bändin musiikki kuulosti liian kesyltä ja ujolta, vaikka sen olisi pitänyt hypätä kuulijan naamalle ja rikkoa koko lava palasiksi. Myös etukäteen mielenkiintoni herättänyt soul-artisti Cautious Clay osoittautui pieneksi pettymykseksi. Vaikka Clayn indiekitarointia, jazzia ja neo-soul-viboja yhdistelevä musiikki olikin todella hyvää, oli hän itse melkoinen karismatyhjiö, ja mies näyttikin lavalla lähinnä kyrpiintyneeltä ja välinpitämättömältä.

Ville Kangasniemi:

Vierailin itse Sidewaysissä neljättä kertaa. Vertailukohteita kun on aikaisemmilta vuosilta ja festarikilometrejä alla jo jokunen muutenkin, voin todeta tason olleen kovempi aikaisemmin. Tämähän on tietysti lähinnä makuasia, eikä joka vuosi voi olla edellistä parempi. Armoton helle yhdistettynä heikkoon oloon rokotti omaa keikoilla juoksua merkittävästi, ja artistien seuraaminen määräytyikin sen mukaan. Huippuhetkiä kaikesta kärsimyksestä huolimatta löytyi, joten keskitytään niihin!

Upein keikka oli ehdottomasti japanilaisen psykerock-yhtye Kikagaku Moyon tarjoilema matka Basement-lavalla. Psykedeelisen rockin uskoisi ja luulisi olevan raskaasti soitettua, hiljalleen rakentuvaa ja voimakasta, vaan eipä tässä tapauksessa! Ikinä en ole aiemmin nähnyt näin hienovaraisesti ja herkkyydellä soitettua keikkaa tämän alakategorian alla. Eivät Roadburnin-kävijät turhaan ole kehuneet. Jo soundcheckiä tarkkaillessa huomasi, että nyt on erikoista hiplailua. Rumpali ei paiskonut peltejä tai paasannut tomeja kuin tyypillisen länsimaiseen tapaan sopii. Kappaleiden nostatukset olivat pitkiä, ja kun normaalisti jännite tälläisessä musiikissa laukeaa, niin se lasetetaan päälle voimalla. Japanin ukkelit eivät kuitenkaan turvautuneet äänenvoimakkuuteen ja suriseviin fuzz-pedaaleihin tehokeinona, vaan kuplan puhjetessa musiikki nykäisi irti penkistä kosmisen magneetin lailla. Matalasta äänenvoimakkuudesta välillä toki joutui kärsimäänkin. Baaritiskin vähemmän hienotunteinen henkilökunta peltorit päässään herpaannuttivat huomion paiskomalla tyhjiä kaljapulloja kovaäänisesti laareihinsa. Yleisö taputti huippukohdissa riemuisasti, kuin jazz-konsertissa olisi ollut. Keikan jälkeen encorea odottamaan jäänyt yleisö viihtyi vielä useamman minuutin osoittamassa suosiotaan, mutta turhaan. Yhdellä adjektiivilla kuvailtuna Kikagaku Moyo oli livenä uskomaton.

Lauantai-iltana esiintyi yksi omista suosikkiräppäreistäni, detroitilainen Danny Brown. Viime kerralla Suomessa esiintyessään hän ehti valitettavasti räppäämään vain yhden säkeistön, kun Flow-festarin päälle laskeutui ukkosmyrsky. Tällä kertaa ilta-aurinko hyväili marinoitunutta yleisöä, jolle tarjoiltiin maukas 45-minuuttinen. Black Sabbathin ”Iron Manin” soidessa tuo joidenkin mielestä ehkä ärsyttävällä nasaaliäänellä räppäävä hassuttelija saapui lavalle saarnaamaan miten aikoo kuolla kuin rock-tähti. Yleisöllä kesti hieman lämmetä, tai sitten setin loppua kohti tiputettiin vahvemmin suomalaisiin uppoavaa bängeriä. ”Dip”, ”Smokin & Drinkin”, ”Ain’t It Funny?”, ”Really Doe” ja muut synkän huuruiset biisit kuultiin, ja tyytyväinenhän tuohon täytyy olla. Päälavan mustat verhot ja valoisa kesäilta eivä tehneet oikeutta monellekaan esiintyjälle, mutta Uncle Danny pyrki viihdyttämään yleisöä visuaalisesti hölkkäämällä hassusti lavan puolelta toiselle biisien aikana. Kaipaamaan jäin merchandise-osastoa, visuja ja klubikeikan suomaa pimeämpää miljöötä. Keikka loppui hieman kiusallisesti, vaikka Brown selkeästi spiikkasi aikansa loppuneen. DJ jäi soittamaan musiikkia slotin loppuun asti, mutta äänentoisto alkoi pätkimään rasittavasti, eikä tilanteesta saanut oikein selvää, että olisiko tässä ollut mahdollisuus encoreen.

Kovat odotukset oli myös Uncle Acid & The Deadbeatsia kohtaan. Perjantaina Black Boxissa esiintynyt brittiläisretkue on tunnettu väkevistä keikoistaan; heidät Tampereen Klubilla nähneenä tiesin sen etukäteen. Tämän vuoden Sidewaysissä äänenpaine tuntui olevan turhan matala verrattuna viimekertaiseen Nordis-reissuun. Tästä johtuen jäi cambridgeläisten esiintymisestä hieman valju maku. Myös settilista olisi voinut olla terävämpi; yhtyeen viimeisin studioalbumi ”Wasteland” kun ei sisällä kuin yhden toimivan sinkkuhitin. Tämä tuntui myös olevan yleisön mielipide, sillä alku oli kankea. Onneksi sentään tissejä, moottoripyöriä ja verta sisältäneet videot saatiin heijastettua hallin seinälle – Sidewaysin vähäisen taustalakanoiden ja visujen käytön vuoksi kun joutui sitäkin kuumottelemaan. ”Mind Crawlerin” alkaessa soida alkoi hatsi kärytä ja yleisössä päät pyöriä ihmetyksestä, että mistä tämä makea usva leijailee. Asiallinen meno siis!

Black Boxissa louhi myös Circle. Mustiin pukeutuneet ukot olivat tuoneet vieraakseen neljännen kitaristin – folk-mies Richard Dawsonin. Setti painottui englanninkieliseen tuotantoon ja hard rockiin kallellaan olevaan ilmaisuun. Kello 16:00 alkanut keikka tosin oli liian varhainen soittoaika näin railakkaalle rockille.

Torstain pääesiintyjä Nas on alallaan legenda. Keikka alkoi hieman kummallisesti eräänlaisella potpurilla. Biisejä vedettiin noin minuutin pätkissä, kunnes setä alkoi sylkemään värssyjä kokonaisuudessaan. DJ:n lisäksi Nasilla oli mukana rumpali, joka myös osasi laulaa mallikkaasti. Eurythmicsin ”Sweet Dreamsia” hetken hoilattuaan potkaistiin sisään vähän katu-uskottavampi versiointi ”Street Dreams”. ”Life’s a Bitch” kappaleen korni kertosäe osui maaliinsa, ja vähemmän yllättäen makea käry täytti taas ilman. Itse olen tutustunut Nasin tuotannosta lähinnä viime vuonna julkaistuun Kanye Westin tuottamaan ”Nasir”-minialbumiin. Sieltä kuultiin ”Adam and Eve”, jonka jälkeen paikalta saattoi poistua tyytyväisenä.

Jukka Nousiaisen korkatessa lauantaina päälavan oli väkeä kuulemma kuin Vastavirran yläkerrassa normaalina päivänä. Keikalla kuultiin tyypillisen ohjelmiston ulkopuolelta harvinaisempia lainakappaleita ja mm. englanniksi esitetty laulu ”I’m just trying to find my way back home again”. Ei muuten löydy tietoverkoista kovin helposti infoa, kenen kappale on kyseessä – todellista undergroundia. Nousiaiselle ei edelleenkään ole tavatonta esittää levyttämättömiä lauluja, ja Jukan tulevaa soolotuotantoa kuultiin taas ”Superman-Wonderboy”-biisin muodossa. Sidewaysin päälavan kokoisilla lauteilla vetäminen oli Jukka Nousiainen & Kumppanit -kokoonpanon suurimpia keikkoja ja hieno kunnia.

Festarit korkkasi Aurora-ulkolavalla laadukas joukkue kotimaisen puhemusiikin kärkikastia. Aivovuoto, Tuuttimörkö ja DJ Kridlokk esittivät tapansa mukaan vitsihuumoria ja vuoronperään otteita tuotannostaan. Väliajoilla artistit saivat levähtää lavan nurkassa olleen Playstation 2 -konsolin ääressä. Yleisö intoutui heittämään artistien pyynnöstä lavalle kolikoita, jotka sitten kopsahtelivat kesken kappaleiden räppäävien ukkojen selkiin ja pitkin lavaa. Hupi huipentui, kun yleisöstä huudettiin erään biisin välissä ”Löikö Tuuttimörkö sisään?”. Muutaman päivän torilla juhlinut Tuuttimörkö myönsi käyneensä pönkittämässä itsekkäästi omaa egoaan huutelemalla artistinimeään kultajuhlilla. Tuuttikselta kuultiin yksi uusi kappalekin, joten tuoretta gangstahupailua on varmaankin pian luvassa.

Hyviä kokemuksia festarin pienimmällä Sahara-lavalla tarjoilivat häiriintynyttä mimmiräppiä esittänyt Sitoi, australialainen poppersintuoksuista punkia soittava Amyl and the Sniffers sekä helsinkiläinen hc-punk-yhtye Ydinperhe. Sitoin keikka selätti omat ennakkoluuloni artistia kohtaan. Esitys ei painottunut minkään agendan tai aktivismin tuputtamiseen, vaan maanisesti vääntelehtinyt mimmi kertoi runomuotoisia tarinoita synkkien ja liejuisten biittien päälle räpättynä. Klubikeikalla varmasti vangitsevampi ja näyttävämpi kokemus! Amyl and the Sniffersin riveistä löytyi irvokas takatukka joka jupilta, täydellistä Suomen kesään! Vain viikkoja aikaisemmin debyyttinsä julkaissut bändi oli onnekkaassa tilanteessa päästessään esiintymään ympäri maailmaa ja varsinkin Helsingissä. Laulaja Amy muistutti habitukseltaan Maja Ivarssonia, ja sai hän lietsottua yhtyeineen pientä pitin poikastakin yleisöön. Ydinperhettä olen kuunnellut levyltä jonkin verran. Keikalle bändi saapui nöyristellen ja mikin varressa huutanut Matti spiikkasikin, että he tulivat vetämään parikymmenminuuttisen, jonka jälkeen yleisö pääsisi jatkamaan festareista nauttimista. Matala äänenpaine vaivasi hc-punkin parissa erityisen paljon ja jättikin hieman valjun kokemuksen. Pari vierailevaa laulajaakin nähtiin. Yleisössä oli kaikenikäistä ja -luokkaista juhlijaa, jotka hymyssä suin nauttivat Ydinperheen hauskan nihilistisistä lyriikoista.

Kuriositeettina sivuohjelmasta löytyi myös hypetetty FCF Wrestling, eli suomalaista show-painia. Yhden matsin ehdin kokonaisuudessaan näkemään, ja täytyy sanoa pitkään WWE:tä tapittaneena, että matka on vielä pitkä uskottavaan ja vaikuttavaan esitykseen. Lajia täysin seuraamattomille ummikoille vaikutti olevan ihan hieno kokemus.

Teksti: Samuel Järvinen ja Ville Kangasniemi
Kuvat: Tom Frankton

Katso myös päiväkohtaiset Sideways-kuvagalleriamme:
torstai, perjantai ja lauantai.