Hellettä ja heviä järvimaisemissa — John Smith Rock Festival osa 2/3

Päivä oli kuuma jo aamulla herätessä, joten rasvat nahkaan, B-vitamiinit ja polaroidi mukaan ja ei muuta kuin takaisin alueelle. Assemble the Chariots houkutteli mukavasti festarikansaa sivulavan edustalle puoli kolmelta iltapäivästä. Kelpo deathcore-ajoa yhtyeeltä, jolla on selvästi jo paljon faneja kotimaassa. Bändistä on välillä uumoiltu suomalaista deathcoren suurnimeä, mutta suosio antaa vielä odottaa itseään. Uutta levyä ja kilsoja tiellä, niin kuka ties mihin asti yhtye vielä kipuaa.

Lacrimas Profundere esiintyi maltilliselle yleisömäärälle, ja jatkuva yleisön huudatus vailla vastakaikua aiheutti lähinnä lievää myötähäpeää. Bändi kuulosti kyllä hyvältä kun se malttoi soittaa biisejä läpi, ja laulajan melko holtittoman näköinen strusseissa kiipeily sai verenpaineen koholle takarinteessä asti. Sen enempää ei lapsille kuitenkaan jäänyt kerrottavaa. Helteen takia piti mennä välillä varjoon huilaamaan ennen seuraavaa päälavan aktia.

Phil Campbell and the Bastard Sons soitti tunnin setin pelkkiä Motörhead-klassikoita. Odotin jotain aivan muuta, mutta tämä maistui äärimmäisen hyvin. Campbellin ympärilleen kasaama bändi laittoi sata lasissa raswaa koneeseen, ja tyylikäs Phil sai olla huomion keskipisteenä, kuten asiaan kuuluu. Ehkä keikkaa olisi kannattanut markkinoida nimenomaan Motörhead-settinä, sillä väkeä oli paikalla lopulta yllättävän vähän ja itsekin epäröin, kun ei ne bändin omat levyt valitettavasti oikein kanna mihinkään.

Komeasti harmaantunut Udo rokkasi komeasti Dirkschneider-yhtyeineen. ”Balls to the Wall” kannesta kanteen ja ”Fast as a Shark” siihen kylkeen. Peter Baltes bassossa ja aivan todella törkyinen lookki herralla. Eipä Accept-fani hirveästi enempää tohdi toivoa. Udon ääni on mielettömän hyvässä iskussa varsinkin, kun herran laulutyyli ei edusta skaalan helpointa osastoa kurkkuraspeineen. Ja onhan ukko aivan hemmetin tyylikäs eleineen ja tamineineen. Festarien kärkivetoja ehdottomasti, ja nyky-Acceptia ei tarvitse samassa lauseessa mainita. Udo-päissäni huomasin toisaalla jotain kiinnostavaa, ja sivulavalla soittava Infected Rain meni itseltä valitettavasti täysin ohi.

Hypocrisy toimitteli päälavalla hieman myöhässä. Vajaa tunnin settiin mahtui materiaalia yhtyeen uran varrelta, vaikkakin sairastapausten vuoksi setti oli typistetty ja ryytyneen oloiset soittajat verottivat juhlatunnelmaa – mutta ainakin perumiselta vältyttiin tällä kertaa. Toivottavasti orkesteri saataisiin joskus uudestaan lauteille täydessä tikissä. Pikaista paranemista vaan ukoille!

Magna Carta Cartel oli erikoinen kiinnitys John Smithiltä. Vankkaa underground-suosiota nauttiva bändi ei ole ikinä löytänyt tietään suuremman yleisön korviin, mutta sivulavan edusta oli täpösen täynnä bändin aloittaessa. Ensimmäisen biisin aikana soundipuoli oli pahasti hakusessa, mutta siitä eteenpäin keikka oli päivän parasta antia: mahtavia kitaramelodioita ja jämptiä soittoa, eikä laulupuolikaan jättänyt toivomisen varaa. Päivän ehdottomia onnistujia, ja miten hyvin rakennettu setti kaikkineen päivineen. Toivottavasti ruotsalaisretkut saadaan Suomeen lähivuosina uudemmankin kerran.

Turmion Kätilöt jätin suosiolla väliin, helle otti lopulta yliotteen ja vei voimat. Hotellin kovaan ja kapeaan punkkaan siis selälleen ja kohti lauantaita.