Hellsinki Metal Festival saapui vakuuttavasti Nordikselle – Lue festariraportti ensimmäisen päivän osalta

Saapuessani Nordiksen porteille vähän ennen puoli kolmea olivat ensimmäiset jonot rannekkeenvaihtoon vasta muodostumassa. Metallikansa oli siis vasta heräilemässä, kun tapahtuman käynnistäneet Mors Subita ja Omnivortex olivat jo kantaneet soittimensa lavalta. Päästyäni turvatarkastuksen jälkeen jäähallin käytävälle alkoi festaritunnelma hiljalleen nousta metalliskeneen liittyvien yritysten myyntipisteistä sekä tatuointineulojen surinasta. Festivaalin ulkoalueella oli toistaiseksi todella helppo kulkea ihmismassojen vähyyden takia. Sää oli aurinkoinen tai enintään puolipilvinen koko festivaalin ajan. Vain muutama sadepisara ehti tippua koko festivaalin aikana aivan tapahtuman alussa. 

Riehakasta festaritunnelmaa Nordikselle toivat myös benjihyppyjä varten paikalle tuotu nosturi, pomppulinna sekä lukuisat ruokakojut, joista mieleen jäi erityisesti hupaisa “Tuhmat vohvelit” -koju. 

Festivaalin ykköslavan korkanneen kotimaisen Arionin melodinen metalli kantautui alueen halki ulkoalueelle saapuessani. Vaikka Arion oli jo ehtinyt esittää muutaman biisin, oli lavan välittömässä läheisyydessä arviolta vain noin 200 henkeä, eikä eturivin tuntumaan olisi ollut vaikeuksia päästä. Sopivan kohdan löytäminen yleisöstä osoittautui kuitenkin vaikeaksi, sillä lavan äänentoiston sub-basso oli erittäin kovalla verrattuna ylempiin taajuuksiin. Asiaa ei auttanut, että bändin taustanauha tuuttasi alataajuuksia lähes tauotta, mikä peitti alleen oikeastaan kaiken muun paitsi laulun. Taajuusbalanssi korjaantui onneksi keikan lopussa (tai sitten allekirjoittaneen korvat alkoivat hiljalleen tottua bassojylinään). Sääli, sillä Arion soitti erittäin tiukan ja energisen keikan, jonka kohokohtia olivat muun muassa kitaristi Iivo Kaipaisen virtuoosimaiset soolot sekä laulaja Lassi Vääräsen karisma ja lauluääni.

Arionin keikan lopussa oli kakkoslavan tuntumaan kerääntynyt jo sadoittain väkeä, mikä oli kiusallista, sillä lavat olivat aivan vierekkäin. Allekirjoittaneelle etukäteen tuntematonta kanadalaista Voivodia oli ilmiselvästi odotettu. Vuonna 1982 perustettu bändi tarjoili hyvin omintakeisen sekoituksen thrash metalia, progea ja hc-punkia. Voivod löysi nopeasti paikkansa vanhan Rush– ja Devin Townsend -diggarin sydämestä. Pitkät ja polveilevat biisit sisälsivät paikoin erikoisia tahtilajeja ja sävelasteikkoja, kun välillä taas mentiin kovaa ja nopeassa tempossa kapinallisella hardcore/thrash-asenteella. Esiintyjien ikä ei vaikuttanut haittaavan menoa, ja kunnioitettavan 41 vuoden uran tehneen Voivodin esiintymisestä huokui myönteinen asenne, kiitollisuus ja kunnioitus. Yleisö oli hyvin mukana koko keikan ajan, ja positiivinen energia oli käsin kosketeltavissa molemmin puolin. Keikalla muisteltiin bändin perustajajäsentä, kitaristi Denis ”Piggy” D’Amouria, joka kuoli vain 45 vuoden iässä syöpään vuonna 2005. Keikalta painui mieleen myös uniikit, erikoisen muotoiset kielisoittimet sekä kitaristi Daniel Mongrainin upea Steve Vaita muistuttava fraseeraus.

Heti Voivodin jälkeen päästiin jälleen aivan eri tyylisen musiikin pariin, kun ykköslavan otti haltuun ruotsalainen Clawfinger. Noin 30 vuoden uran tehneen rap metal -bändin tiukan tasaiset kompit ja verrattain yksinkertaiset ja tarttuvat biisit olivat raikasta vaihtelua Voivodin kapinalliselle progeilulle. Isoksi huojennukseksi oli miksaus nyt paljon parempi kuin Arionin aikana, eikä liiallisesta sub-bassosta tarvinnut enää kärsiä, vaikka sitä olisikin voinut pelätä hip hop -henkiseltä esiintyjältä. Clawfingerin rap-solisti Zak Tellin sekä koskettimista ja taustalaulusta vastaavan Jocke Skogin puheista välittyi hassutteleva huumori ja itseironia. Kutsuipa bändi itsensä soittamaan vielä kolmen biisin encoren “viimeisen biisin” jälkeen pyytäen yleisöä huutamaan, kunnes he palaavat lavalle. Keikalla muisteltiin yhtyeen esiintymistä vuoden 1993 Nummirockissa, jolloin mukana oli ollut myös legendaarinen Living Colour.

Festivaaleilla todistettiin jälleen nuoremman polven taituruutta, kun Monuments  astui kakkoslavalle heti Clawfingerin lopetettua. Iso-Britanniasta ponnistava moderni progemetalliyhtye vakuutti teknisyydellään, mukaansatempaavalla lavaesiintymisellään sekä ilmiömäisellä uudella vokalistillaan. Vuonna 2019 bändiin liittynyt, alun perin YouTubesta löydetty yhdysvaltalainen Andy Cizek on taidokas ja monipuolinen laulaja, joka sopii erinomaisesti Monumentsin keulille. Harva vokalisti laulaa livenä niin haastavia lauluosuuksia yhtä hyvin. Lisäksi hänen lavaesiintymisensä oli huikeaa, ja hän innostui keikan loppupuolella jopa crowdsurfaamaan. Cizek pudotti surffin aikana korvamonitoriensa vastaanottimen, mutta joku yleisössä sai poimittua laitteen ja palautettua omistajalleen. Toivon mukaan fanit saavat pian uuden mahdollisuuden nähdä Monuments Helsingissä, sillä lentoyhtiö oli tällä kertaa hukannut bändin merkkarin, ja yleisö jäi harmillisesti ilman paitoja.

Seuraavaksi ulkolavoilla nähtiin peräkkäin kaksi konkariyhtyettä, ensin Stratovarius ja sen jälkeen Sodom. Kotimainen power metal -yhtye Stratovarius tarjosi laatuviihdettä hienon hittikimaran muodossa (muun muassa “Eagleheart”, “Black Diamond” ja “Hunting High And Low”),  ja yleisöä kannustettiin yhteislauluun monen kappaleen aikana. Stratovariuksen repertuaari on oikein hyvää hevikaraokemateriaalia, jota moni on varmasti päässyt jo laulamaankin. Yhtye on keikkaillut tänä vuonna tiuhaan, mikä saattoi vähän kuulua laulaja Timo Kotipellon äänessä keikan loppupuolella. Se ei kuitenkaan haitannut menoa.

Sodom tykitteli ankaran ja vauhdikkaan setin vanhan koulukunnan thrash metalia. Vuonna 1981 perustettu saksalaisyhtye on ehtinyt jo kypsään ikään ja kerännyt paljon uskollisia faneja, mikä näkyi ahkerana pittauksena. Wall of sound -henkinen backline (useat päällekkäin pinotut kitaravahvistimet ja kaiutinkaapit) varmisti sen, että tanner tärisi, ja paikallaolijoiden tärykalvot saivat aimo annoksen tykitystä.

Seuraavaksi oli aika käydä katsastamassa festareiden ainoa sisälava, Kaaos-stage. Lava oli yllätyksekseni suunnilleen yhtä suuri kuin ulkolavatkin, sillä se oli rakennettu jäähallin Black Boxiin, joka oli kirjaimellisesti musta hyvin vähäisen valaistuksen vuoksi. Lavalla oli tuolloin ranskalainen deathgrind-yhtye Benighted. Minulle uuden yhtyeen musiikkityylin kulmakiviä olivat, genren mukaisesti, erittäin nopeat tempot sekä korkeat “pig squealit”. Mosh pit pyöri ankarasti hyvin väkivaltaisten biisien tahtiin lähes koko keikan ajan. Yhtyeen musiikki oli sekä temaattisesti että teknisesti erittäin rankkaa, mutta välispeakeista huokui sympaattisuus ja hyvä asenne musiikintekoon sekä esiintymiseen.

Paettuani hetken kuumaa auringon paahdetta oli aika palata ulkolavojen eteen seuraamaan Blind Guardianin settiä. Saksassa vuonna 1984 perustettu arvostettu power- ja speed metal -genrejen suunnannäyttäjä oli iästään huolimatta kovassa iskussa. Pitkissä kappaleissa oli paljon tarinankerrontaa ja sankarihenkeä, ja niihin sopi hyvin vaihteleva ilmaisu, jossa liikuttiin niin balladien kuin raskaamman paahdon välillä. Setistä ei puuttunut tuplabasarien jytkettä, ja mainittakoon vielä, että erityisesti laulaja Hansi Kürsch vakuutti voimakkaalla äänellään, joka sai yleisönkin intoutumaan yhteislauluun monta kertaa keikan aikana.

Viereisellä lavalla aloitti hetken kuluttua ruotsalainen haudanvakava black metal -partio Dark Funeral. Yhtyeen visuaaliset elementit olivat hyvin uskollisia genrelleen: taidokkaat corpse paintit, bändin jäsenten “nahkapanssari”-vaatetus ja taustakankaat henkivät mustan metallin tunnelmaa, jota säestivät uskomattoman tarkasti soitetut blast beatit ja vokalisti Heljarmadrin viiltävä huutosoundi. Keikalla ei kuultu black metal -keikoille tuttuun tapaan turhaa rupattelua vaan keskityttiin olennaiseen eli synkkään mäiskeeseen. Keikan kruunasi mahtipontisen Dark Funeral -lipun liehutus viimeisen kappaleen tahtiin. – Eipä jäänyt epäselväksi, mistä bändistä oli kyse.

Helloweenin harmillisen sairastapauksen johdosta korvannut Apocalyptica sopi mielestäni Hellsinki Metal Festivalin perjantain pääesiintyjäksi erinomaisesti, vaikka ilmassa oli havaittavissa lukuisten festarikävijöiden katkero tilanteesta johtuen. Lavan videoscreenin teknisten ongelmien vuoksi bändiä jouduttiin odottelemaan lavalle lähes 20 minuuttia. Pimenevään ja viilenevään iltaan saatiin yhtäkkiä lämpöä ja valoa eeppisten pyro-efektien ansiosta. Sellovelhojen tarkkaa ja intohimoista työskentelyä oli lumoavaa katsella, ja ajantaju katosi täysin. Keikalla kuultiin tuttuun tapaan Metallica-covereiden lisäksi niin yhtyeen omaa tuotantoa instrumentaalisesti kuin myös laulettuna. Lavalla nähtiin aiemmilta Apocalyptican keikoilta tutun vokalistin Tipe Johnsonin lisäksi Lost Societyn Samy Elbanna, joka saapui yllätysvieraana laulamaan kappaleet “Bring Them To Light” ja Sepultura-coverin ”Refuse/Resist”. Pyrojen lisäksi keikan audiovisuaalisuutta korostivat videoscreenillä näytetyt videoklipit, sillä keikan loppupuolella se saatiin lopulta toimimaan.

Kokonaisuutena festivaalin ensimmäinen päivä oli erittäin onnistunut ja alue sekä alueen palvelut toimivat erinomaisesti. Yleisö tuntui ottaneen festivaalin heti omakseen ja kaiken kaikkiaan festivaalista jäi erittäin positiivinen tunne perjantain osalta.

Apocalyptican settilista:

1. Ashes of the Modern World
2. For Whom the Bell Tolls
3. Grace
4. En Route to Mayhem
5. I’m Not Jesus
6. Not Strong Enough
7. Bring Them to Light
8. Refuse/Resist
9. Čohkka / Cortége
10. Shadowmaker
11. I Don’t Care
12. Nothing Else Matters
13. Inquisition Symphony
14. Seek & Destroy
15. In the Hall of the Mountain King

Kuvat: Pasi Eriksson