Hellsinki Metal Festival valloitti Suomen metalliskenen – Lauantain festariraportti
En harmillisesti nähnyt Hellsinki Metal Festivalin toisen päivän avanneita Terveitä käsiä ja Bob Malmströmiä, ja niitä seuranneita Scar Symmetrya ja Vomitorya. Metallikansa oli kuitenkin selvästi ehtinyt lämmitellä hyvin bändien aikana, sillä mikkeliläisen Bloodred Hourglassin aloittaessa keikkansa oli yleisö välittömästi hyvin mukana. Bloodred Hourglass tarjoili festivaalin ykköslavalla modernia melodista metallia jopa kolmen kitaristin voimin. Kompakteiksi ja suoraviivaisiksi sovitetuista biiseistä välittyi voimakas energia ja paikoittaiset suvantokohdat palvelivat hyvin musiikkia. Valitettavasti yhtyeen esiintyminen jäi kuitenkin yllättävän ujoksi, eikä solisti Jarkko Koukonen tarjonnut periaatteessa kuin vain yhden hyvän örinäsoundin. Esitykseen olisi toivonut myös enemmän taustalauluja, olihan etulavalla sentään viisi bändin jäsentä. Myös kitaraharmonioita olisi kaivannut paljon enemmän, ja kolme kitaristia olisi sen myös mahdollistanut. Tekemäni huomiot eivät kuitenkaan haitanneet festivaalikansaa, vaan pitti pyöri ahkerasti useaan otteeseen keikan aikana.
Seuraavaksi toiselle ulkolavoista nousi sveitsiläinen Samael, jonka musiikissa kuului monenlaiset elementit, joista ehkä vahviten industrial metal. Siitä kertoi esimerkiksi se, ettei bändillä ole varsinaista rumpalia lavalla, vaan suurin osa rummuista tulee ohjelmoituna taustanauhalta. Huomioni kiinnittyi lähes koko keikan ajan bändin koskettimista, rumpusampleista ja perkussioista vastaavan Alexandre ”Xytras” Locherin työskentelyyn ja siihen, miten hän vaihteli asemaansa kosketinten ja perkussiokioskin välillä. Bändin laulaja-kitaristi ja edellä mainitun bändin jäsenen veli Michael ”Vorph” Locher oli perustamassa bändiä jo vuonna 1987, minkä huomasi hänen vakuuttavasta tulkinnastaan, jossa kuului myös vivahteita black metal -juurista. Industrial metalille tyypillistä marssikomppia maustoi koskettimilla ja taustanauhoilla loihdittu kauhutunnelma.
Lauantain keskivaiheilla oli aika käydä taas tarkistamassa Kaaos-lavan eli Jäähallin Black Boxin meininki. Yllätykseni oli suuri, kun vastaan ei tullutkaan odotettua metallin mäiskettä vaan synabileet! Ghostin entisistä jäsenistä koostuva ruotsalainen Priest oli hyvin mielenkiintoista seurattavaa ja kuunneltavaa. Lavalla seisoi kolme maskeihin, tai oikeastaan kypäriin sonnustautunutta hahmoa, joista kaksi työskenteli koskettimien äärellä ja kolmas lauloi erittäin tarttuvia pop-melodioita festarikansan korvamadoksi. Taattua ruotsalaista tuotantoa! Yhtyeen tyylistä tuli mieleen useassa kohtaa esimerkiksi Sleep Token ja Scooter, mutta hyvästä ja mielenkiintoisesta showsta huolimatta Black Boxissa ei nähty erityisiä tanssireivejä, vaan metallikansa tyytyi enimmäkseen seisomaan kädet puuskassa toista jalkaa musiikin tahdissa polkien. Harmi!
Mainos päättyy
Seuraavaksi kakkoslavalla tuli katsottua kotimaisen Before the Dawnin keikka. Vaikka bändi oli minulle täysin uusi tuttavuus, saattoi lavalta tunnistaa useammankin entuudestaan tutun soittajan. Muiden muassa Swallow the Sunin (Juho Räihä, kitara) ja Wolfheartin (Tuomas Saukkonen, rummut) jäsenistä koostuva “superbändi” soitti melodista ja melankolista death metalia, mutta kappaleet olivat kuitenkin miellyttävän monipuolisia. Keikkaa oli ilo seurata ja kuunnella, sillä miksaus oli hyvin selkeä. Erityisesti laulajan (Paavo Laapotti) örinäsoundi oli todella väkevä. Before the Dawn kannattaa ottaa seurantaan!
Vaikka Leprousin keikka Hellsinki Metal Festivalilla oli minulle ainakin viides, ei Leprous lakannut tarjoamasta yllätyksiä tai hatunnoston aihetta. Kun festivaalien aikaisemmin esiintyneet yhtyeen olivat soittaneet enemmän tai vähemmän suoraviivaista musiikkia, tarjosi norjalainen Leprous ykköslavalla jotain aivan muuta: rytmisesti kimuranttia mutta vahvasti tunnepitoista genrerajat ylittävää progea. Leprousin musiikista ja esiintymisestä huokui ainutlaatuinen musikaalisuus, virtuositeetti ja läsnäolo. Yhtyeen jäsenet esiintyivät kappaleiden väkevimmissä kohdissa äärimmäisellä intensiteetillä ja tarpeen tullen kielisoittajat kävivät soittamassa myös koskettimia tai rumpuja. Yleisö otti esityksen hyvin vastaan, ja varsinaisia kohokohtia olivat setin loppupuolella kappaleet “From the Flame” ja “The Price”, joissa yleisö innostui liikkumaan oikein kunnolla. Keikalta jäi mieleen myös yhtyeen jäsenten uskomaton laulutaito, sillä lauluosuudet liikkuivat hyvin laajalla äänialalla, eikä epävireestä ollut kuuloakaan runsaista taustalauluista huolimatta.
Festivaalin lähestyessä loppua otti kakkoslavan viimeisenä haltuun brittiläinen metalcore-yhtye Bury Tomorrow. Bändi toimitti genrelleen uskollisesti rankkoja breakdowneja, tarttuvia kertosäkeitä ja todella energisen esiintymisen. Vokalisti Daniel Winter-Bates ei pelännyt ottaa yleisöä haltuun, mikä kannusti yleisöä isoon circle pittiin sekä kerran jopa wall of deathiin. Winter-Bates piti keikan aikana myös pitkähkön puheenvuoron syrjinnän vastustamisesta sekä yhteisöllisyydestä. Puhtaista lauluosuuksista vastasi bändin tuore kosketinsoittaja Tom Prendergast. Laulajat suoriutuivat osuuksistaan erinomaisesti ja jäi harmittamaan, että kertosäkeitä laulava Prendergast oli aina jumissa koskettimien luona lavan takaosassa. Kokonaisuudessaan Bury Tomorrow esiintyi erittäin tiukasti, ja miksaus oli myös erinomainen. Bändi pyöritti pittiä keikan loppuun saakka, vaikka väki oli selvästi siirtymässä setin loppuvaiheilla ykköslavan eteen Emperorin aloitusta odottamaan.
Mainos päättyy
Festareiden kohokohta ja kaikkien odottama loppuhuipennus päästiin kokemaan, kun lavalle saapui norjalainen black metal -legenda Emperor. Bändin historia on monivaiheinen ja paljon taukoja sisältävä, joten oli suuri kunnia nähdä bändi viimein livenä. Bändin johtohahmo, laulaja-kitaristi Ihsahn sekä koko yhtye oli erittäin kovassa iskussa, ja sen lavatyöskentelystä voi moni ottaa mallia. Iloisena yllätyksenä oli lavalla koskettimissa ja taustalauluissa Shiningista tuttu Jørgen Munkeby, jonka läsnäolo ja esiintyminen nostivat tunnelmaa entisestään. Minua ilahdutti Emperorin settilista, johon oli valittu hyvinkin progressiivisia kappaleita, jotka sisälsivät yllättävän paljon vaihtelua ja polveilevia rakenteita: välillä armotonta louhintaa ja välillä valssahtavaa suvantoa, joten jännitys pysyi koko keikan ajan yllä.
Uusi, enimmäkseen äärimetalliin keskittyvä festivaali näinkin lähellä Helsingin keskustaa oli oikein tervetullut lisä Helsingin kesän festarikattaukseen. Bändejä oli valittu hyvin monipuolisesti, vaikka pääpaino vaikutti nojaavan äärimetalliin. Uskon, että jokainen kävijä koki paljon itselle mieluisia keikkoja, ja ainakin omalla kohdallani tuli myös tutustuttua paljon uusiinkin yhtyeisiin, jotka on nyt otettu seurantaan. Festareiden järjestelyistä ei tule mieleen mitään moitittavaa – isoja ruuhkia ei ollut, ja tunnelma oli oikein viihtyisä. Keikkojen välissä pääsi istumaankin suhteellisen helposti, ja auringon paahteelta pääsi suojautumaan hyvin joko aurinkovarjojen alle tai sisälle jäähalliin. Vesipisteitä olisi ehkä voinut olla pari lisää, sillä janoisia festarikävijöitä oli paljon etenkin päiväsaikaan. Festareiden lopulla tiedotettiin iloisena yllätyksenä, että Hellsinki Metal Festival järjestetään myös ensi vuonna. Odotan innolla myös ensi vuoden pitoja!
