Hellsinki Metal Festivalin lauantai – Paahtoa legendojen parissa

Lauantai jyrähti käyntiin päälavalla Humanity´s Last Breathin voimin. Mikäli ”thall” ei ole terminä tuttu, on bändin tuotanto kuin oppikirjan mukainen määritelmä genrelle. Bändin jo aikaisemmin nähneenä olivat odotukseni korkealla, sillä bändille ominainen tunnelma keikalla on transsinomainen. Tämäkään keikka ei ollut poikkeus. Humanity´s Last Breathin vähäelkeinen ja synkkä olemus tukee bändin soundia erinomaisesti, ja kun ”Väldet” avasi setin, olin täysin myyty. Bändin keikoilla vallitsee moshaustakuu, ja kokemus oli osaltani unohtumaton päästessäni eturivin tuntumaan. Upean vuoden 2023 ”Ashen” albumin kappaleet ”Labyrinthian” ja ”Instill” olivat setistä erityisiä suosikkejani, ja olo oli kuin olisin siirtynyt toiseen todellisuuteen synkkien sävelten siivittämänä. Kummaksuin setin ajankohtaa päälavan ensimmäisenä keikkana, sillä Humanity´s Last Breath sopii näkemykseni mukaan parhaiten nautittavaksi iltahämärässä. Onneksi setti ei kärsinyt valosta pätkääkään, ja lauantain porottava kuumuus heitti lisää löylyä paahtavaan settiin. Keikka oli loistava päälavan avaus lauantaille, ja päivä toisi mukanaan toinen toistaan upeampia artisteja.

Blackbraid oli mielenkiintoinen ja uusi tuttavuus lauantain artisteista, jossa black metal vyöryi ilmoille suoraan Yhdysvalloista Jon Kriegerin karisman siivillä. Odotetun konsertin esiintyminen oli eläytyvää ja miellyttävän energistä. Soundit olivat suurin piirtein kohdillaan, vaikka kitaroiden suhisevasta soitosta oli melko hankalaa saada välillä selvää keikan ensimmäisissä kappaleissa.Yleisesti ottaen äänimaailma kuitenkin parani mitä pidemmälle keikka eteni. Mielenkiintoisia kappaleita säveltäneen amerikkalaisen Blackbraidin esitys jäi yleisön osalta vielä tässä kohtaa päivää hieman vaisuksi, vaikkei bändin tekemisessä ollut mielestäni mitään erityisempää moittimista. Setin loppupäässä Havukruunun vetovoima alkoi näkyä festariyleisössä, kun osa kävijöistä alkoi siirtyä sisälavan uumeniin folk black metalin äärelle.

Havukruunu ei koskaan petä. Bändin tuotanto on kuin laastari sielulle, ja sukellus mystiseen maailmaan, jossa black metal saa sävyjä suomen kielisistä, runomaisen kauniista sanoituksista. Toivoin salaa, kun line-up julkistettiin tälle vuodelle, että Havukruunu saisi ansaitsemansa tunnelmallisen sisälavan ruokkiakseen soundissaan olennaisia synkkiä elementtejä. Onneksi näin kävi, sillä jäähallin tunnelmallinen miljöö oli kuin bändiä varten tehty. Yllätyksettömästi ”Uinuos Syömein Sota” avasi setin teatraalisen jylhissä tunnelmissa, ja permannolla sekä istumakatsomoissa oli täyttä. Havukruunun soitto on voimakasta ja teknistä, ja soundit olivat kohdillaan jäähallin tilaa varten. Kenties pienenä miinuksena basso jäi aavistuksen pohjalle verrattuna muihin soittimiin, mutta ollessani sivussa lavan läheisyydessä, voi tämä efekti johtua myös itsestäni. Rumpali soitti tapansa mukaan epäinhimillisen nopeaa paahtoa, jota ihmettelen kerta toisensa jälkeen bändiä livenä kuullessani. Tässä setissä tuntui siltä, että ansaittu itsevarmuus kukoisti bändissä yleisön moshatessa ja eläytyessä täysillä musiikkiin. Nyrkit takoivat ilmaa ja sarvet kohoilivat kohti taivasta Havukruunun soittaessa tuotantonsa helmiä muunmuassa kappalein ”Kunnes Varjot Saa”, ”Kuu Erkylän Yllä” ja ”Pohjolan Tytär”. Setin päätti tutuksi tulleella kaavalla ”Tähti–Yö ja Hevoiset” joka paketoi kokonaisuuden täydellisyyttä hipovaksi keikaksi.

Sade-ennustusten tilalle asettunut kesäisen selkeä auringonpaiste hemmotteli runsaslukuista festivaalikansaa kun Suomi-metallin kuolematon ikoni Insomnium asteli päälavan viereiselle huomattavasti pienempikokoiselle kakkoslavalle. Todennäköisesti syystä, että ”Across the Dark” ja ”Winter’s Gate” ovat itselleni ne yhtyeen tärkeimmät albumit, on minulle piirtynyt vankasti kuva siitä että ”Inso” nautitaan talvisena pakkasiltana sisällä lumimyrskyltä paossa. Toisin sanoen muuten hienon ilman en uskonut palvelevan bändin esitystä, enkä ollut porukastamme tämän ennakkoluulon kanssa ainoa. Niilo Sevänen ja kumppanit tekivät kuitenkin kerta heitolla moisen ahtaista ennakkoepäilyistä selvää ja täräyttivät ilmoille sen luokan show´n että kyyneleet olivat herkässä! Keikan alussa kuultiin enemmän uudempia kappaleita, kuten ”White Christ” ja ”And Bells They Toll”. Setin ehdoton huipentuma kiteytyi mielestäni ”While We Sleepiin”, joka esitettiin intronsa ”The Primeval Darkin” kera. Lopuksi yhtye soitti vielä muutaman vuoden takaisen hittinsä, kuten ”Heart Like a Graven”.

Insomniumin jälkeen Hellsinki Metal Festin äärimmäisen kova kattaus löi vasten kasvoja, kun oli tehtävä kiperä valinta samaan aikaan soittavien Doron ja Barathrumin välillä. Astellessamme jäähalliin päälavalle soittanut Doro ehti tehdä vaikutuksen. Kokeneen saksalaisen naisartistin ääni oli mahtavassa kunnossa, ja muutenkin yhtyeen kevyempi meininki oli varsin tervetullutta piristettä muuten rankan ohjelmiston keskelle.

Jäähallissa raikasi toistaiseksi itseltäni livenä kuulematta jäänyt kuopiolainen Barathrum. Positiiviset yllätykset saivat jatkoa kun bändi meuhkasi suorastaan ”saatanallista” sanomaansa liki täydelle katsomolle. Bändi toimitti settinsä tiukasti ja hyvällä groovella. Soundit olivat kauttaaltaan purevat ja miellyttävät koko keikan läpi. Katselimme esitystä istumapaikoilta lavan vastakkaisesta päädystä, josta kuunnellessa korvatulpat eivät näppituntumani perusteella olleet välttämättä aivan pakolliset. Bändi soitti viisi minuuttia aikataulusta lyhyemmän setin, jonka lopulla kuultiin vielä aamullakin päässä soinut ”Legions of Perkele”.

Intensiivisen bändiohjelman keskellä tunsin olevani kuin lapsi karkkikaupassa, kun erinomaisten esitysten jälkeen vuorossa oli Norjan ihme Abbath. Yhtye soitti setissään Immortalin biisejä, ja tämä tuntui kelpaavan festarikansalle paremmin kuin hyvin. Lavan läheisyyteen pääsystä ei tarvinnut edes haaveilla, kun täyteen pakattu yleisömeri oli pakkautunut tiiviinä massana kakkoslavan ympärille. Keikasta on ensimmäisenä huomiona todettava jälleen onnistuneet soundit, joista haluan yleisestikin antaa tunnustusta Hellsinki Metal Festivalille. Lähivuosina on tällä saralla ilmeisesti muutenkin tapahtunut huomattavaa kehitystä, sillä varsinkin festareilla tulee nykyisin paljon viime vuosikymmentä vähemmän vastaan keikkoja jotka kaatuisivat kehnoon äänentoistoon. Niin yksityiskohtaisesti en Immortalin tuotantoa tunne, että osaisin lunttaamatta nimetä montakaan biisiä jota Abbath yhtyeineen esitti. Muutenkin keikan seuraaminen oli hieman hankalampaa, sillä en nähnyt lavalle sen enempää mitä sen vieressä olleet screenit näyttivät. Musiikillisista tavaramerkeistä oli kuitenkin helpohkoa tunnistaa kenen tuotannosta oli kaiken aikaa kyse. Rytmikkäät triolit ja Abbathin käheä örinä pitivät juhlatunnelmaa yllä, kun ennakoimme hyvissä ajoin päälavan eteen varmistamaan lähietäisyyden paikkoja Meshuggahin settiä varten.

Mustaan pukeutuneet partasuut astelivat rauhallisesti lavalle katedraalia muistuttavan, komean lavarakenteen äärelle – Meshuggahin keikka oli alkamassa. Hieman yllättäen keikka ei alkanutkaan aivan sellaisella pamauksella mitä olimme seurueineni odottaneet. Esitys starttasi hiljalleen käyntiin verkkaisen ”Broken Cog” – kappaleen rytmikkäissä tahdeissa, jotka saattelivat vakuuttavasti bändin tuotannon äärelle. Sen jälkeen alkoikin tapahtua todenteolla! Meshuggah esiintyi vähäeleisesti ja tyylikkäästi, keskittyen ällistyttävän tiukasti soitettuun tähtitieteellisen progressiviseen materiaaliinsa, joka tuntui vauhdikkaista moshpiteistä päätellen uppoavan yleisöön. Meshuggahin soitanta oli ihailtavaa seurattavaa, ja nähtiinpä keikan aikana myös rohkea crowdsurfaaja pittien lomassa. Koska en ole varsinaisesti mikään rytminörtti, tai bändin musiikin suurkuluttaja, kaikesta tapahtuneesta kroonisesti ”pihalla oleminen” tuntui joissakin lyhyissä väleissä melkein ärsyttävältä. Edessäni soitti häikäisevän taitava orkesteri, jonka syvempi ymmärtäminen tuntui lähtökohtaisesti olevan itseäni fiksummille. Siitä huolimatta esitystä oli upeaa ja unohtumatonta seurata. Vastustamattomasti läsnä oleva groove pakotti jammaamaan, ja kuultiinpa lopussa myös rautainen ikiklassikko ”Bleed”, jossa pitti pyöri suorastaan raivokkaan ankarasti. Kokonaisuudessaan Meshuggahin keikka oli yksi lauantain taidokkaimmista ja vakuuttavimmista hetkistä, joka jäi monelle festarivieraalle mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Portista astumisesta saakka jatkuneen kaahaamisen jälkeen oli viimeinkin väli jossa levähtää, syödä ja tutustua jäähallin käytävillä komeilleen Dark Art Alleyn tarjontaan. Samaan aikaan ulkolavalla soitti power-metal yhtye Hammerfall, jonka ainoan tietämäni kappaleen ”Hearts on Fire” onnistuimme setin lopusta kuulemaan. Järjestelyistä todettakoon tässä vaiheessa sen verran, että vessoja ja vesipisteitä olisi toivonut olevan selkeämmin opastein – onneksi vilkaisu festivaalin infosivuilla antoi tähän apua kartan kera. Festivaalialue oli myös melko kompakti väkimäärään nähden. Hallissa tupa oli jo Barathrumin aikaan niinkin täynnä, että en tiedä olisiko ollut aiheellista hyödyntää istumakatsomon kaikkia parvia.

Hammerfallin lopetettua päälavan osalta illan sinetöi saksalainen thrash metal-yhtye Kreator, joka jakoi vahvasti mielipiteitä seurueessani. Osan mielestä Kreator ei yllä soundillaan ”samalle tasolle” kuin esimerkiksi Slayer, mutta itselleni bändi pitää erityistä paikkaa 80-luvun thrash-legendojen seurueessa. Kreatorin setin osalta oli edessä vaikeita valintoja, kun Mayhem häämötti horisontissa. Paikkojen varmistaminen permannolle oli viime vuoden kuulumisiin perustuen vakavasti otettava operaatio, johon päätimme uhrata Kreatorin setin loppupuolen. Ehdimme kuulla muunmuassa kappaleet ”Hater Über Alles”, ”Phobia” ja ”Enemy of God”, jotka maistuivat päälavaa ympäröivälle yleisömassalle erinomaisesti. Kreator veti puoleensa ansaitusti massiivisen yleisön, ja melodiat soivat raivoisasti päässä siirtyessämme kohti sisälavan uumenia Mayhemia varten.

Jäähallissa Trelldom soitti hyvin autiolle katsomolle, kun samaan aikaan esiintyvä Kreator oli imenyt valtaosan festivaalivieraista puoleensa. Ankaran kohtalon kokeneen norjalaisen black metal-yhtyeen esitys oli lyhyen kuulemani perusteella miellyttävämpää livenä kuin levyltä. Halli hiljeni tunniksi, ja puolen yön lähestyessä se alkoi täyttyä väenpaljoudesta. Kellon lyödessä kaksitoista valot pimenivät kun tänä vuonna 40-vuotta täyttävän bläkkistähden kauan odotettu esitys räjähti käyntiin. Edellisten livekokemusteni perusteella olin ehtinyt ylihehkuttaa Mayhemia kohtaan kohdistuvat odotukset pilviin, mutta niin käsittämätöntä kuin se onkin, norjalaislegenda lunasti ne moninkertaisesti! Porukassamme oli ihmisiä, joita ei käytännössä saa bändiä levyltä kuuntelemaan, mutta jotka illan päätteeksi kehuivat konserttia yhdeksi parhaaksi näkemistään keikoista!

Erityisesti laulaja Attila Csiharin esiintyminen oli eleikään teatraalista. Instrumentaalinelikon yhteissoitto oli äärimmäisen tiukkaa, ja soundit olivat optimaalisesti tasapainossa. Lavapresenssiä koristi taustalla pyörivä maltillinen ja parhaimmillaan tunnelmaa syventävä videoshow, jonka raa´at kuvat nostattelivat ihoa kananlihalle. Keikan alkupuoliskolla kuultiin esimerkiksi ”Grand Declaration of Warin” sekä 20-vuotiaan ”Chimera”-albumin kappaleita. Puolivälissä show repesi totaalisesti liitoksistaan kun yhtyeen jäsenet astelivat kaapuihinsa pukeutuneena lavalle ja ”Freezing Moonin” ensisävelet raikasivat ilmaan. Kolmekymmentä vuotta sitten julkaistun ”De Mysteriis Dom Sathanas” -albumin materiaali oli kerrassaan huumaavaa. Nimibiisin jälkeen kuultiin levyn avausraita ”Funeral Fog”, jonka aikana huusin melkein kurkkuni rikki. Biisi esitettiin kunnioitukseksi yhtyeen edesmennyttä laulajaa Per Yngve Ohlinia, eli ”Deadia” kohtaan, Attilan laulaessa lavan sivussa näkymättömissä. Lopulta keikan kruunasi debyytti-EP ”Deathcrushin” väkivaltainen materiaali.

Hellsinki Metal Festin lauantai oli esiintyjiensä puolesta uskomattoman kova päivä, joka paketoi festivaalin toisen vuoden erinomaisesti. Monet bändit ylittivät odotukset, ja onnistuneiden keikkojen mieltäylentävä vaikutus tuntui kasvavan ieksponentiaalisesti. Kokonaisuudessaan Hellsinki Metal Festival oli artisteiltaan ja miljööltään upea kokemus, jossa hyvä tunnelma vei mennessään. Festivaali on upea lisäys Helsingissä järjestettävien raskaan musiikin livetapahtumien kavalkadiin, ja odotankin innolla, kasvaako tapahtuma entisestään tulevalle kesälle. Jottei mikään olisi tylsää festareilla, oli lauantain illassa vauhtia ja vaarallisia tilanteita: Festarialueelta poistuessani ilta sai vielä harmillisen antiklimaksin kun narikalla sain todeta reppuni lähteneen jonkun toisen festarivierailijan matkaan. Kiitoksia kuitenkin skarpille kansalaiselle laukkuvaihdoksen huomaamisesta ja sen ilmoittamisesta, sillä asiaa hoitanut narikkataho sai jo seuraavalla viikolla toimitettua reppuni takaisin kotiinsa. Loppu hyvin, kaikki hyvin, ja vuoden 2024 Hellsinki Metal Fest jätti lopulta tältäkin osin hyvän jälkivaikutelman.

Teksti: Lauri Nieminen ja Meri Martikainen