Hellsinki Metal Festivalissa yhdistyivät aurinkoinen taivas ja tulinen helvetti – toinen festivaalipäivä tarjosi molempia

Kolmas kerta toden sanoo, sillä niin monetta kertaa järjestettiin Hellsinki Metal Festival vuonna 2025. Aina aikaisemmin elämä on ollut tielläni, ja olen valitettavasti joutunut vuodattamaan verisiä kyyneleitä esiintyjälistaa katsellessani, mutta tällä kertaa pääsin vihdoin paikalle suorittamaan festivaalidebyyttini. Onneksi näin, sillä paljastan jo jutun tässä vaiheessa, että johan oli huikeaa!

Festivaalialueena Helsingin jäähallin, eli tuttavallisesti Nordiksen, piha oli minulle outo. Monet pussikaljat on tullut juotua paikalla vuosikymmenten saatossa konserttien yhteydessä, mutta edellisenä vuonna Sideways-festivaalikeikan peruneen Chelsea Wolfen myötä paikka oli festivaalitarkoituksessa jäänyt kokematta.

Itselleni Hellsinki Metal Festival edustaa tässä päivässä jatkumoa festivaaleille kuten Jalometalli ja Sweden Rock (vanhoina aikoinaan). Ne toivat sellaisia bändejä yhteen, joita ei välttämättä Suomessa omilla keikoilla nähnyt, ja jotka toivat tuulahduksen siitä ajasta, kun olin itse vielä nuori. Tuskan keskittyessä nykyään enemmän moderniin aikaan ja maailmaan on Hellsinki Metal Festivalille selkeä tilaus, ja olen erittäin onnellinen, että sellainen on vielä tässä hektisessä maailmassa olemassa. 

Olin ajatuksissani hieman kauhullakin yrittänyt visioida tuota festivaalialuetta ja sen toimivuutta, mutta hienostihan se toimi. Narikka pihalla ja portit sisäänkulkemiselle oli rakennettu suoraan jäähallin eteen, josta oli kulku suoraan halliin sisälle. Minusta on hyvä oivallus, että sisätilat toimivat ikään kuin siltana varsinaiselle alueelle, ja tuolla sillalla toimivat niin juomapaikat, vessat kuin erilaiset myyntikojut. Myyntikojuissa oli valikoimaa, paikalla oli niin taidenäyttelyä kuin Children Of Bodom -saunaa, ja kävipä eräs tuttu ottamassa esimerkiksi Ozzy Osbourne -tatuoinnin. Samalla sisällä hallissa toimi kolmas lava, joten se oli kaikin puolin toimiva ja onnistunut ratkaisu. Jäähallista oli kulku suoraan parkkialueelle, jossa oli ruoka- ja juomapisteitä sekä kaksi ulkolavaa. Tilaa kentällä oli, ja vaikka paikalla oli viikonlopun aikana 16 000 ihmistä, niin itse ainakin koin, että ahtaus ei käynyt mitenkään ylivoimaiseksi tai ahdistavaksi. Olen kyllä kuullut, että jotkut kokivat siirtymiset väkijoukossa hankaliksi, mikä on ihan ymmärrettävää, mutta itse vältyin siltä vitsaukselta. 

Perjantaina oli ohjelmistossa itselleni tutumpia nimiä elämäni varrelta, joten lauantai oli jossain määrin oppimatka uusiin bändeihin ja nauttimista festivaaliympäristöstä. Muutama orkesteri jäi enemmän vaille suurempaa huomiota, sillä ystäviä ja tuttuja oli ihan joka paikassa. Oli sitten kuinka klisee tahansa, niin kyllähän tällaisissa juhlissa se yhteisöllisyys on jotain aivan uskomatonta. Mihin tahansa kääntyi tai istui, niin aina löytyi juteltavaa ja joku, jonka kanssa jutella: oli aiheena sitten yllä ollut paita, esiintyvä artisti tai vaikka tatuointi. Ikävänä piirteenä kuulin huhuja, että varsinkin nuorten rokkareiden joukossa toisen kunnioittaminen on unohtunut siinä vaiheessa, kun lavalta on ollut jaossa tavaraa, ja toisen henkilön sekä fyysiseen koskemattomuuteen että jo saatuihin tavaroihin on menty kajoamaan. Toivottavasti tällainen käytös jää jatkossa pois, ja jos toinen on jo saanut esimerkiksi jonkun tavaran, niin sitä ei mennä väkivalloin tai mitenkään muutenkaan toiselta riistämään. Eräs hieno piirre festivaaleilla oli Mieli ry:n ylläpitämä Huolituoli, johon olisi voinut istahtaa pahan mielen sattuessa. Toivottavasti ihmiset käyttivät tätä mahdollisuutta hyväksi. 

Itselleni ensimmäinen bändi lauantaina oli peruuttanutta Ill Niñoa paikannut Lähiöbotox. Olin kuullut huhuja bändin eläväisestä livemeiningistä, mutta koko festivaalin lailla tämä oli debyyttikeikkani heiltä. Rehellisesti sanottuna bändin musiikki ei ole millään lailla minun tuoppini, vaikka kyllä esimerkiksi biisit ”Soittakaa kytät” ja ”Ei toivoa” sisälsivät itselleni mieluisia melodioita ja kohtia. Vika ei ole suinkaan bändin, vaan minä olen joko auttamattoman vanha tai sitten muuten vain väärää kohdeyleisöä heille. Esiintyminen oli eloisaa, eikä siinä todellakaan tullut vaivaannuttavia hiljaisia kohtia, sillä vuorovaikutus yleisön kanssa oli jatkuvaa ja kahdensuuntaista. Hyvin osuva oli lavalta heitetty kommentti ”Täällä on paljon hattupäitä. Niitä kutsutaan skeneäijiksi”. Hauska ja hyvä huomio, josta toki heti huomasin, että en ole mikään skeneäijä. Lavabändinä Lähiöbotoxilla oli kyllä mieletön svengi ja kaikki vilpittömän oloista. Näin harjaantumattoman korvaan heillä oli musiikissaan toimiva yhdistelmä aggressiivisuutta ja sulavaa soljuvuutta maustettuna katujen kieltä henkivillä välispiikeillä ja sanoituksilla, mutta kuten sanottu, minä en ole heidän musiikkinsa kohdeyleisöä. Maineensa arvoinen esiintyjä kylläkin, ja lisäpisteet timanttisista soundeista sekä yhden vokalistin Manowar-paidasta.

Samaan sarjaan tunnettavuuden kanssa minun maailmassani meni kanadalainen Angelmaker. Tai no, Lähiöbotoxin tiesin ja olin kuullut meiningeistä, mutta Angelmaker oli ihan vieras. Deathcore, jota he ilmeisesti edustavat, on minulle muutenkin aika lailla vieras laji. Kahden laulajan liidaama bändi soi mallikkaasti, oli voimaa ja rankkuutta, mutta sitä rankkuuttakin on niin montaa lajia ja jostain syystä tämän tyylinen rankkuus ei aiheuta minussa oikein mitään väreitä eikä säväreitä. Biiseissä oli tempovaihteluita, mutta muuten omaan korvaani sekä örinää ja tietynlaista räppäämistä yhdistelevät vokaalit että musiikki oli aika yksitoikkoista. Se meni auringonpaisteessa taustamusiikkina, mutta siinä ei tosiaan ollut mitään, mikä olisi saanut syttymään lähemmin. Tilaisuuden tullessa annan bändille vielä levyltä mahdollisuuden. Jos on jo valmiiksi kyseisen genren diggari, eikä ollut kuullut bändistä aiemmin, niin sai varmasti keikasta huomattavasti enemmän irti kuin minä.

Sitten oli luvassa itselleni se päivän ensimmäinen pommi, johon yläasteella niin syvästi rakastuin, ja jonka nimen mainitseminen aiheuttaa aina edelleen säpinää sydämessä. Yleisömäärä oli parissa tunnissa kasvanut aika huikeaksi, ja kyllähän Napalm Death jälleen sellaisen myrskyn pisti pystyyn, että sääli niitä, jotka keikan missasivat. Basisti Shane Embury puuttui edelleen livekokoonpanosta, enkä tiedä onko hän pysyvästi sivussa. Tonttia hoiti sama itselleni tuntematon henkilö, jonka näin yhtyeen riveissä myös pari vuotta sitten. Ei hänessä mitään vikaa ole, mutta jotenkin haluaisin silti Emburyn palaavan vielä bändiin. Bändin ehdoton keskipiste ja myrskyn kapteeni on vokalisti Mark ”Barney” Greenway, joka on lavalla kuin loputon dynamo, joka jakaa virtaa koko maailmalle. Hän riehuu, juoksee ympyrää ja on kuin maailmanlopun saarnamies. Kaikesta raivoamisesta huolimatta kannattaa kuunnella mitä miehellä on sanottavaa, sillä ihmisoikeuksien, rauhan ja rakkauden julistaminen on todellista vastarintaliikettä tässä kylmässä maailmassa. Samalla hän muistutti tälläkin kertaa, että kaikki ikään, kokoon, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen katsomatta ovat aina tervetulleita bändin keikalle.

Pitti pyöri yleisössä, eikä neljäkymmentä vuotta grindcorea vääntänyt birminghamilainen yhtye osoittanut minkäänlaisia väsymyksen merkkejä. Ehkä saatan katsoa yhtyettä sydämen mallisten punaisten lasien läpi, mutta yhtyeen keikka on aina omalla tavallaan katarttinen kokemus. Muita bändin soittajia (kitarassa John Cooke ja rummuissa Danny Herrera) väheksymättä kuka tahansa voi yrittää lähes kuusikymppisenä samaa raivoa ja energiaa kuin Barney. ”Smash A Single Digit”, ”Scum”, ”Nazi Punks Fuck Off”, ”Siege Of Power”, ”You Suffer” ja niin edelleen olivat silkkaa juhlaa, ja vaikka minua ei pittiin saa mistään hinnasta, niin kyllä lanne alkoi heilua ja kädet vispasivat mukana.

Napalm Death ei tarvitse taakseen Marshallien rivistöä tehostamaan sanomaansa, vaan hyvin minimalistinen lavakattaus pienellä taustakankaalla riitti kertomaan, että nyt ollaan tärkeiden asioiden äärellä. Yhtyeen voima lepää jossain ihan muualla kuin lavasteissa, ja olen ennekin sanonut, että bändi on instituutio ja legenda eläessään, jonka toivoisin jokaisen vähintään kerran kokevan. ”Horrible fucking noise” kuten Barney itse keikan alussa tulevan setin sisältöä kuvaili. Sitäkin, ja parasta sellaista. Ymmärrän kyllä ristiriidan, että jos sanoin Angelmakeria itselleni yksitoikkoiseksi, niin joku voisi ajatella Napalm Deathista samalla tavalla.

Valitettavasti Napalm Deathin kanssa samaan aikaan oli sijoitettu jäähallin lavalle ruotsalainen Alfahanne, josta olin kuullut monesta suunnasta pelkkää hyvää. Yhtye oli jäänyt kuitenkin tätä ennen itselleni vieraaksi nimeksi. Sen verran pystyin aurinkoiselta päälavalta kipaisemaan hallin sisälle, että sain jonkun käsityksen yhtyeestä. Yhtye oli kovin erilainen verrattuna siihen, millaisen mielikuvan olin heistä itselleni luonut. Tämä ei siis ollut lainkaan huono asia, vaan jotenkin odotin heidän olevan enemmän black, mutta olivatkin paljon rockimpi kuin osasin aavistaa. Se sopi minulle vallan mainiosti, sillä heidän likainen ja rähjäinen ulosantinsa sai ensin ajattelemaan, että yhtye oli kuin Ebba Grön kamapäissään. Yhtyeen laulukieli lienee pääasiassa ruotsi, mutta ainakin osan biisien nimistä he käänsivät englanniksi, kuten ”Serpents Of Satan”, ja uuttakin materiaalia esitettiin. Suomalaisväriä lauteille toi vierailijana toiminut muun muassa Hornastakin tuttu Spellgoth, jonka karisma on kyllä ihan omaa luokkaansa. Alfahanne oli varsin miellyttävä tuttavuus, ja vaikkei se ihan vielä tajuntaani räjäyttänyt, niin otan levyt haltuun ja sitten uudestaan keikalle, niin en epäile ollenkaan, etteikö rakkautemme syttyisi hyvinkin kiihkeään liekkiin.

Samalla tavalla norjalainen Enslaved on muista aikalaisistaan poiketen jäänyt itselleni aika vieraaksi, enkä esimerkiksi omista heiltä ainoakaan levyä, vaikka tiedän bändin olevan hyvinkin arvostettu. Ystäväni mukaan yhtye keskittyi uudempaan materiaaliin, mutta tästä huolimatta bändi oli jokseenkin samanlainen kuin olin kuvitellutkin sen olevan, eli eeppinen, mutta ajoittain myös varsin kulkeva ja laulultaan sekä puhtaan että lievästi tasapaksun örinän vuorottelua harrastava. Ei yhtye millään tavalla huono ollut, ja kyllä sen biisit oivasti eteenpäin kulkivat, mutta materiaalin tuntemattomuus itselleni johti siihen, että en osannut oikein syttyä keikasta, enkä saanut kaikkea potentiaalia irti. Ehkä myös ympäristö loi omat haasteensa, sillä päivänvalo ja festivaaliympäristö kaikkinensa ei ollut paras paikka ensitutustumiselle. No, show must go on, kuten kitaristin vatsaan taisi olla tatuoitu.

Seuraavaksi olikin vuorossa ystävän rescue -hommia, sillä festivaaleilla voi helposti kadottaa tavaransa sekä lopulta myös itsensä. Muistuttaisin, että ystävistä tulee aina pitää huolta! Jouduin hetkeksi tuon asian puitteissa poistumaan alueelta narikan luo ja samalla huomasin, että läheiseen puistikkoon oli muodostunut kokoontumisajot kuin Kaisaniemessä muinoin. Tuon operaation jälkeen olikin aika täyttää oma vatsa ennen kuin saksalainen Michael Schenker muistelisi menneitä vuosiaan. En osaa sanoa, mikä on enää kohtuuhintaista ruokaa festivaaleilla, mutta kyllä minusta noin 14 euron fish ’n’ chips alkaa olla siellä ylärajoilla ottaen huomioon, että vaikka ruoka oli hyvää, niin annos oli aika pieni. Toki ymmärrän, että kulunsa varmasti siinäkin. 

Michael Schenkerin teemana oli ”My Years With UFO”, mikä tarkoitti sitä, että soolomateriaalia oli turha odotella ja niinhän siinä kävi, että teeman mukaisesti mentiin. Kaikkinensa keikka oli koko festivaalin iloisimpia yllätyksiä. Tuttuun karvalakkiin (?) verhoutunut Schenker on tullut tunnetuksi varsinaisena tuittupäänä, mutta nyt mies oli yhtä hymyä. Toisaalta mikäs oli ollessa, kun kaikki oli kohdallaan: ilma, yleisöä mukavasti ja herran bändi huikeassa vedossa. Schenker on ennenkin luottanut vokalistivalinnoissaan pohjoismaisiin voimiin, ja nappiin osui valinta tälläkin kertaa, sillä ruotsalainen Erik Grönwall oli juuri oikea mies hoitamaan homman. Näin hänet viimeksi pari vuotta sitten Skid Row’n keulilla ja silloinkin mies oli ihan ässä. Hän on loistava laulaja, mutta myös kaikessa hyväntuulisuudessaan ja energisyydessään loistava showmies. ”Natural Thing” -biisillä käyntiin lähtenyt keikka oli mukavaa seurattavaa, vaikka UFO:n materiaali ei niin tuttua olisikaan. Toki parhaimman vastaanoton saivat klassiset ”Doctor Doctor”, ”Lights Out” sekä “Rock Bottom”, mutta kyllä esimerkiksi toisena soitettu ”Only You Can Rock Me” kirvoitti mainiota yhteislaulua. Rytmiryhmän soitto svengasi, ja erityinen ilo oli nähdä jälleen Steve Mann Schenkerin rinnalla toisena kitaristina. Eikä muun bändin tarvinnut olla mitään takariviin survottua massaa, vaan ihan tasavertaisilta kaikki vaikuttivat. Toki Schenker sooloili muita enemmän esimerkiksi ”Rock Bottomin” aikana sekä keikan lopuksi, mutta sekin oli hyvällä maulla toteutettua, eikä mitään tiluttavaa egotrippailua. Lopuksi vielä Schenker itse esitteli muun bändin, ja kylläpä jäi kaikkinensa keikasta vallan hyvä mieli. 

Schenkeristä jäi jopa niin hyvä fiilis, että keskittymiskyky ei riittänyt Hatebreedin ärjyilyyn. Jaloissakin alkoi tuntua kahden päivän dallailu, joten päätin tehdä itselleni ennenkuulumattoman liikkeen ja mennä katsomaan FCF Wrestlingiä. Laji ei ole minua koskaan oikein millään tavalla viehättänyt, mutta ajattelin, että tuskin koskaan enää tulee mahdollisuutta sitä nähdä, joten miksipä ei. Olihan se omanlaisensa rock ’n’ roll -show. En tiedä kuinka paljon siitä on näytöstä ja kuinka paljon oikeaa mätkimistä, mutta onhan se selvä, että kun kroppa tämähtää ilmasta suoraan lavaan, niin täytyyhän sen sattua. Ottelijat vaihtuivat läpsystä ja jokainen sai kyytiä vuorollaan. Minulle jäi epäselväksi, että oliko tässä skabassa varsinaisia voittajia, mutta olihan se loppujen lopuksi ihan hauskaa viihdettä. Samaa mieltä tuntui olevan kehän ympärillä oleva yleisö, joka eli tunteella mukana. Aina kun jotain räiskettä tapahtui, niin koko yleisö päästi omanlaisiaan kannustushuutoja sekä -äännähdyksiä.

Takaisin kentän puolelle ja lyhyt vilkaisu ruotsalaista Marduk-rykmenttiä. Bändi ei juuri kierroksia himmaillut, vaan tarjoili alusta lähtien täyttä tykitystä, ja ihmetellä täytyy hemmojen kuntoa. Itselleni vokalisti Mortuus näyttäytyy sellaisena oikeasti synkkänä hahmona, jolta ei juurikaan hymyjä nähdä, eikä mies lavallakaan ole mikään yleisönkosiskelija. Nyt mies kuitenkin sentään puhui, kun olen mielestäni joskus nähnyt keikkoja, joilla ei laulun lisäksi ole paljoakaan muita sanoja kuultu. Ollakseen aika puhdasta tykitystä olivat soundit omaan korvaani hyvät ja selkeät, mikä auttaa huomattavasti moisen piiskaamisen jäsentämistä. Bändi ei ole ikinä ollut livenä pettymys, eikä se ollut sitä nytkään.

Muutaman Mardukin biisin jälkeen askeleet veivät takaisin halliin sisälle todistamaan itselleni yhtä festivaalin odotetuinta yhtyettä, eli Behemothista tutun Nergalin johtamaa Me And That Mania. Yhtye on ilmoittanut soittavansa tummasävyistä folk- ja blues-henkistä tunnelmointia, ja sitä se paljon levyillä onkin, mutta livenä yhtye suorastaan rokkasi. Taustakankaassa ollut risti väärinpäin kertoi kuitenkin, että mistään ihan perinteisestä folkista ei ole kyse. Nergal itsekin naureskeli, että jännää vetää tällaista kamaa Venomin ja Blood Fire Deathin välissä. Nergal on tunnettu jokseenkin provokatiivisena hahmona, mutta verrattuna keväiseen Behemoth-keikkaan hän oli hyvin lunki ja esiintyminenkin huomattavasti leppoisampaa. 

Levyillä bändillä on huomattavan paljon vierailijoita, ja lavalla kävi laulamassa ainakin muun muassa Grave Pleasures -yhtyeestä tuttu Mat McNerney, mutta toisen laulajana vierailleen hepun henkilöllisyys jäi minulle vieraaksi. Omia suosikkejani keikalla olivat ehkä ”Burning Churches” ja ”Coming Home”. Valitettavasti yksi itselleni tärkeä biisi ”Witches Don’t Fall In Love” ei kuulunut settiin, mutta muuten settilistassa ei ollut mitään valittamista. Ei niin yllättävästi nimetty uusi biisi ”A Song Without A Name” antoi ymmärtää, että suuria tyylimuutoksia ei ole luvassa. Kunniaa tehtiin myös Black Sabbathille ilmeisesti vähän ennen kuin ulkolavalla esiintynyt Venom teki samaa. Keikasta jäi erittäin hyvä fiilis, välispiikeissä oli rentoa huumoria ja useammassa laulussa yllättävänkin runsas yleisö sai osallistua esitykseen yhteislaulun muodossa. Toivottavasti yhtye tuotaisiin tänne pian uudestaan myös klubikeikalle. Yhtyeen mustan huumorin sävyttämä synkkyys loi jäähalliin hienon tunnelman, ja keikka oli yksi festivaalin hienoimpia. Hieman keikkakokemusta häiritsi viereeni istunut herra, jolla oli kovasti asiaa ja ihan koko keikan ajan. Jokainen minut tunteva tietää, että saatan olla humalassa kova puhumaan, enkä välttämättä muista antaa suunvuoroa muille, joten nyt karma iski omalla tyylillään. 

Sitten oltiin suurten valintojen edessä, sillä ulkona meuhkaava Venom oli jo aloittanut hyvän aikaa sitten, ja samalla tuli festivaalin sivuille muistutus jäähallin rajoitetusta yleisökapasiteetista, joka muistini mukaan oli suuri murheenkryyni myös edellisenä vuonna. Niinpä jätin itselleni kovin tärkeän Venomin nyt suosiolla muiden iloksi ja kävin vain lyhyesti vilkaisemassa kentän reunalta. Päätin keskittyä koko festivaalin päättävään Blood Fire Death -keikkaan, mikä myöhempien kuulopuheiden perusteella oli ihan hyvä ratkaisu monessakin suhteessa. Kyllähän Venomin lava näyttävä oli jännästi aseteltuine rumpupelteineen ja kaikkine valoineen, mutta jotenkin en nyt saanut lyhyestä tuokiosta sitä kaikkein parasta irti.

Voihan veljet mikä show Blood Fire Death – A Tribute To Quarthon And Bathory olikaan! Taustakangas vaihtui Me And That Manin jäljiltä jokseenkin näyttävämpään, ja rumpukorokkeen eteen tuotiin kaksi tuliporttia. Rummut olivat myös näyttävät kolmen bassorummun myötä, ja ylipäätään koko lavan näyttävyys oli lähes hurmaavaa. Yhtyeeseen kuuluivat Iltalehden hölmön jutun myötä esiin nostettu rumpali Faust sekä bassossa muun muassa Aura Noirista tuttu Apolloyon, joka myös tulkitsi ”Shores In Flamesin” ohella muutaman biisin. Päävokalistina ryhmässä toimii Erik Danielsson Watain-yhtyeestä, mutta hän ei suinkaan ollut ainoa lavan keulakuva. Illan aloitti kaapukuoroksi nimittämieni taustalaulajien tukemana Gaahl kappaleella ”A Fine Day To Die”. Bathoryn alkuperäisten levyjen soundit ovat aika karut, mutta nyt hyvillä soundeilla ja oikean tunnelman myötä biiseihin syntyi aivan uusi syvyys ja tunnelma. Pahimmat viikinkihuminat oli jätetty settilistasta pois ja keskityttiin Bathoryn viiteen ensimmäiseen levyyn.

Bändin nimeen viitaten sitä tulta kyllä riitti! Sitä oli rumpujen edessä, lavan edessä, välillä nousi isoja tulipatsaita ja välillä laskeutui kipinäsade lavan yläpuolelta. Danielssonin tulkitsemista biiseistä vaikutuksen teki erityisesti ”Woman Of Dark Desires” sekä koko kinkerit päättänyt ”Blood Fire Death”, jota ennen hän kiitti Quarthonia ja Bathorya heidän elämäntyöstään. Muita itselleni erityisesti kolahtaneita oli aiemmin illalla lavalla ollut Nergal, jonka tulkitsema ”Raise The Dead” jyrisi lujaa, ja yleisö totteli välittömästi myös hänen ”raise your fists” -käskyään. Tämän lisäksi lavalla vierailleella Attilalla on kyllä myös ihan oma karismansa.

Keikan päätteeksi oli jotenkin herkistävää nähdä koko ryhmä lavalla halailemassa toisiaan, ja yllättävän täysi halli jengiä sai ikimuistoisen keikan ja Quarthon arvoistaan kunniaa. Tätä hienommin festivaaleja ei olisi juurikaan voinut päättää!

Festivaali oli kaikin puolin toimiva ja neitsyyden menettäminen ikimuistoista! Kaksi päivää upeita keikkoja, upeita ihmistä ja onhan ”Hevi ei lopu, kalja ei lopu, kohta Venom” yksi hienoimpia ikinä kuultuja lauseita! Ainoa oikea miinus oli narikassa perjantaina läpimäräksi kastunut reppu, mutta onneksi siellä ei ollut mitään pilalle menevää, kuten kuulin joillakin kohtalotovereilla olleen. Hubaa oli ja ensi vuonna uudestaan!

Kuvat: Kai Lukander