Hellspirit – Dawn Under Curse

Kirjoittanut Arto Mäenpää - 10.6.2014

Kuopiolainen black/thrash metal-akti Hellspirit julkaisi ensimmäisen täyspitkänsä ”Dawn Under Curse” Tamperelaisen Saturnal Recordsin kautta 26.toukokuuta. Yhtye on vaikuttanut vuodesta 2004 ja tehtaillut muutaman demon sekä yhden split-julkaisun ennen uusinta eepostaan. Aikaisemmasta on kuitenkin kerennyt kulua jo nelisen vuotta, joten bändillä on ollut aikaa kypsytellä materiaalia. Kokoonpanokin on ehtinyt osittain vaihtumaan vuosien kuluessa, mutta lyyrisiksi teemoiksi mainitaan edelleen vanhat tutut ”Evil, Hell, Satan”.

Sisään helvetilliseen maailmaan johdattelee instrumentaali avausraita ”Call To Arms”, joka nimensä mukaisesti alkaa militaristisesti marssimisen kopinalla ja ripeällä virvelin päristyksellä. Tätä seuraa mikäpä muu kuin räjähdys (!), josta alkaa ensimmäinen varsinainen riffi. Pahaenteinen Dissection-tyyppinen melodia raivaa tilaa ensimmäiselle varsinaiselle kappaleelle. ”Weak Flesh/Filthy Blood” esittelee raakaäänisen solistin, joka julistaa vahvasti turmion tulevan heikkouden kirjaan uskoville. Tästä alkaa menevä melodia, joka toistuu eri rumpukomppien säestämänä. Johtamaan kehittyy viimein melodia, joka tuo mieleen menneen ruotsalaisen viikinkimetalliorkesteri Mithotynin taituroinnit. Tunnelma on läpi kappaleen sateisen surumielinen, samantyyppinen kuin vanhemmassa Satyriconin tuotannossa. Loppua lähestyttäessä alkava melodia on kuitenkin sangen suomalaisen kuuloinen ja saa tuekseen jopa yllätyksekseni hieman syntikoita. Tämän jälkeen palataan takaisin alun teemaan, kuten tapana on. Näin on hyvä. Seitsemänminuuttisenakin mielenkiinto kappaleeseen säilyi loppuun asti, mistä olen tyytyväinen.

Levyn soundimaailma on hyvin raaka ja kylmän analoginen. Tämä on luultavasti ollut tietoista ja se synkkä sekä luonnonläheinen vaikutelma, joka musiikista huokuu vahvistuu näin entisestään. Levy olisi hyvin voinut kuulua 90-luvun puolenvälin aikaisiin katalogeihin; on mukava huomata, että underground elää ja voi hyvin. Se kunnioittaa edelleen niitä ideaaleja joista koko genre on lähtöisin, vaikka se tuntuu itse välillä eksyneen omaan muoviseen digitaaliviidakkoonsa.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Levyn huippukohdaksi on nostettava yli 11-minuuttinen kappale ”Eternal Night (Millennia of Might)”, joka omaa paljon tunnelmalliselle black metal kappaleelle ominaisia elementtejä nimensä Immortal-viittauksen lisäksikin. Alun näppäilty akustinen riffi pohjustaa hienosti alkavaa pääriffiä, jota kuunnellessa mieli alkaa helposti harhailemaan, kenties muinaisiin metsiin tai minne sitten kuulija itsensä kuvitteleekin musiikin siivin. Maininta vivahteesta alkuajan Enslavediin voisi olla paikallaan, laulu luo uhkuvaa voimaa esitykseen. Keskivaiheilla on suvanto-osa, jossa kuullaan mitäpä muutakaan kuin ukkosmyrskyä. Tunnelma syvenee entisestään. Tästä kappale kehittyy jälleen pahaenteisemmäksi, josta se blast beatin kautta johtuu ns. thrash komppiin. Tästä lopun riffittelystä ei kirjoittaja voi olla mainitsematta mielikuvaa kahteen ensimmäiseen Dimmu Borgirin levyyn, mikä on mielestäni varsin positiivista.

Kuuden kappaleen levy kellottaa reilut 37 ja puoli minuuttia, mikä on kiitettävästi ottaen huomioon että ensimmäinen raita oli vain intro. Plussaksi haluan mainita basson noston lead-instrumentiksi aika ajoin. Tämä luo hyvää kontrastia riffeihin. Miinukseksi taas on mainittava viimeisen kappaleen ”Blood & Metal” täysi ulkopuolisuus koko muusta materiaalista. Thrashahtava ”Unholy Redemption” on joten kuten puettu muun tuotannon synkkään viittaan eikä se kalskahda niin pahasti korvaan. Punainen lanka on selvästi valittu, joten miksi leikellä sitä turhan takia?