Hengellisyyden hakemista – Gojira ja kumppanit Helsingissä 5.3.

Ranskalainen Gojira julkaisi viime vuonna varsin menestyksekkääksi nousseen ”Magma”-albuminsa, jonka merkeissä bändi esiintyi viime kesän Tuska Open Air -festareilla. Tällä kertaa oli vuorossa bändin ensimmäinen klubikeikka levyn julkaisun jälkeen. Loppuunmyytyyn ja sen mukaisesti yleisöntäyteiseen menoon mukaan saapui Yhdysvalloista matikkahevistelijäpoppoo Car Bomb sekä nuorekkaampi hardcoren suuntaan kallistuva Code Orange.

Kumpikin illan avanneista yhtyeistä on allekirjoittaneelle entuudestaan tuttu, mutta näistä Car Bomb on jäänyt lähinnä jonkinasteiseksi kuriositeetiksi. Bändin häkellyttävän teknisesti ja koukeroisesti moukaroivassa mätössä – mikäli esimerkkiä kaivataan, kuvittele Meshuggahin teknisyys yhdistettynä Decapitatedin intensiteettiin ja pääset suhtkoht lähelle – on paljon sulateltavaa, joten en odottanut bändin toimivan näinkin hyvin liveolosuhteissa. Etenkin bändin hieman Melvinsin Buzz Osbournea muistuttava rumpali Elliot Hoffman oli niin leukoja loksauttavaa seurattavaa, että suurimman osan ajasta huomasin yksinkertaisesti keskittyväni yksinään hänen soittoonsa – tai ainakin sen verran kuin kykenin, sillä setin kolmannen kappaleen aikana valaistus vaihdettiin perusvaloista epileptiseen strobohelvettiin. En toki kuitenkaan vähättele muita bändin jäseniä, sillä jokainen hoiti tonttinsa vakuuttavasti. Tai ainakin jokseenkin – bändin vokalisti Michael Daffernerin yleisessä liveolemuksessa on ehkä hieman työstettävää. Älyttömän positiivinen yllätys, en olisi odottanut bändin musiikin toimivan näin hyvin livenä!

Code Orange on taas astetta edellistä bändiä tutumpi. Juuri oikein mainion ”Forever”-levynsä julkaissut bändi tuli allekirjoittaneelle tutuksi jo vuonna 2014 julkaistun ”I Am King” -levyn aikoihin. ”Forever” on ollut tähän mennessä tämän vuoden parhaita julkaisuja, joten odotin innolla, miten bändin Convergea ja Nine Inch Nailsia yhdistelevä kolkko soundi toimisi livenä. Circuksen akustiikka lienee jo monelle tuttu, mutta aina sitä on hieman parjattava; bändin soundi kärsi jonkin verran salissa, muttei kuitenkaan liiaksi. Etenkin kitaristi/vokalisti/samplaaja Eric Balderosen loihtimat industriaaliset äänet kuulostivat mukavilta, samoin rumpali Jami Morganin ja kitaristi Reba Meyersin vokalisoinnit – etenkin Meyersin laulama ”Bleeding In The Blur” toimi hyvin levykuuntelun ulkopuolellakin. Ainakaan juuri lavan edustalle kitarat eivät kuuluneet aivan yhtä hyvin, kuin toivoisi, mutta tarpeeksi kuuluvasti nekin moukaroivat. Ja vielä pikamaininnat basisti Joe Goldmanista: siinäpä vasta uhkaavan näköinen heppu! Goldmanin (ja muidenkin) energinen liikehdintä lavalla korosti bändin musiikin aggressiivisuutta loistavasti. Pienistä ääniongelmista huolimatta bändin uusimpaan levyyn keskittynyt setti oli ohi ehkä liiankin nopeasti, ja mielelläni itse (kuten varmaan moni muukin) näkisin bändiä täälläpäin enemmänkin.

Gojiran musiikin parasta antia on mielestäni aina ollut sen eri osien (instrumentit, tunnistettavat koukut, ”miau”-slidet) sijaan bändin musiikin hengellisyys ja tunteikkuus. Bändi on onnistunut loihtimaan ainutlaatuista tunnelmaansa jo kuuden levyn verran, joista neljä tuoreinta lienevät jonkinasteisia progressiivisen metallin nykyisiä/tulevia klassikoita. Viimekesäinen Tuska-veto, joka ensimmäinen livekosketukseni bändiin oli, todisti elävästi sen, että festarivedot ovat kuin ovatkin klubivetoihin verrattavissa. Tuolloin bändin musiikki tempasi mukanaan ensimetreiltä, ja keikka nousikin helposti viimevuotisen listani huipulle. Saavuin siis Circukseen tavoitteenani pyrkiä jokseenkin samaan euforiseen mukanaoloon, viime näkemän jälkeen astetta tietoisempana bändin musiikin hengellisestä annista. Onnistuiko kokeiluni?

Loppuunmyydyn salin yleisömassa onnistui lähes lannistamaan fiilikseni, ja tokaisinkin keikan loputtua pettymykseni ääneen. Olen kuitenkin näin keikan jälkeisenä päivänä (jolloin tätä tekstiä kirjoitan) alkanut erotella ja pohtia tapahtunutta ja saatoinkin olla väärässä. Yleisömassa, vaikka kuinka painostava olikin, toi mukanaan myös omanlaistaan intiimiyttä, jota festareilla ei aina pääse tuntemaan. Sen sijaan että olin yksin ihmisten keskellä nauttimassa bändin musiikista, olinkin osa suurta tuhatpäistä lihamassaa, joka kollektiivisesti osoitti nauttivansa bändin annista. Toki varsin pitkien hiuksieni ihmisten väliin jatkuvasti jääminen tökki pahasti, mutta jos annan sen pilata keikkakokemukseni, voisin yhtä hyvin valittaa salin lattian kovuudesta tai kengännauhojeni löysyydestä. Eli jälkikäteen katseltuna kokemus ei todellakaan ollut epäonnistunut, vaikka vastoinkäymisiä sattuikin.

Mutta itse keikan pariin! Bändin kiertäessä ”Magma”-levyn myötä illan setti painottui luonnollisesti kyseiseen levyyn, jolta kuultiin kaiken kaikkiaan kuusi kappaletta, joista etenkin ”Stranded”– ja ”Silvera”-sinkkubiisit saivat yleisöltä innokkaan vastaanoton. Yksi omista suosikeistani levyltä, ”Pray”, soi ilokseni myös illan aikana, ja kappale sai uusia sfäärejä sen loppuun lisätyn jammailun muodossa. Uuden levyn materiaalin Suomen ensisoiton ulkopuolella bändin settilista ei sen suuremmin yllätyksiä tarjonnut. ”From Mars To Sirius”- ja ”The Way Of All Flesh” -levyiltä bändi soitti tutuimmat kappaleet, ja vaikka kuinka hyvän biisikynän bändi omaakin, olisin mielelläni kuullut jotain hieman erilaisempiakin valintoja. Etenkin ”L’Enfant Sauvage” -levyn edustuksen jääminen vain nimikkobiisiin pänni hieman, vaikka levy ei sisälläkään aivan yhtä monta hittitäkyä kuin aiemmin mainitut levyt.

Soundipuoli ei bändin astuessa lavalle enää häirinnyt, vaan bändin musisointi onnistui viemään sujuvasti mukanaan. Mainitsemisen arvoista ovat kuitenkin rumpali Mario Duplantierin rummut, jotka kuuluivat täydellisesti jopa lavan läheltä. Duplantierin veljesten nuorempi puolisko onkin rumpumaailmassa jonkinasteinen moderni legenda, ja kun sounditkin natsasivat, oli mukavaa seurata yleisesti pitkäveteiseksi äityvää rumpusooloilua. Bändin visuaalinen kokonaisuus oli myös mahtavasti hoidettu: projektori heijasti lavalle hienoa kappaleisiin sopivaa kuvastoa, ja bändin musiikkiin ajoitetut valot korostivat bändin hyvin omintakeista ja perkussiivista rytmittelyä. Kokonaisuutena keikka oli siis onnistunut, vaikka olinkin hieman enemmän toivonut. Saatoin tämän takia poistua salista jokseenkin pettyneenä, mutta kokemus on sittemmin noussut positiivisempaan valoon. Toivottavasti bändi nähtäisiin täällä jälleen piakkoin – vaikka se voisikin settilistaansa hieman uusia.

Settilista:

1. Only Pain
2. The Heaviest Matter of the Universe
3. Silvera
4. Stranded
5. Flying Whales
6. The Cell
7. Backbone (Remembrance-outrolla)
8. Terra Inc.
9. L’Enfant Sauvage
10. Rumpusoolo
11. The Shooting Star
12. Toxic Garbage Island
13. Pray
    Encore:
14. Kitarasoolo
15. Oroborus
16. Vacuity

Kirjoittanut: Thomas Frankton

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeenMainos päättyy