”Herätkää hörhöt!” – klassikkoarvostelussa Alice Cooperin 30-vuotias ”Hey Stoopid!”

Alice Cooper, tuo teatraalisen kauhurockin sinnikäs pirulainen eli uransa toista kulta-kautta 1980-1990-lukujen taitteessa. Oikealta nimeltään Vincent Damien Furnier, detroitilaislähtöinen, parkkiintunut maailmanluokan rock-stara oli noihin päiviin tultua kamppaillut jo edelliset viitisentoista vuotta rankan ja alati pahentuneen päihdekierteen ikeessä. 1980-luvun lopulla hän oli kuitenkin päättänyt pelastaa henkensä ryhdistäytymällä itsetuhoisen elämäntyylin jatkamisen sijaan ja keskittyä toden teolla musiikilliseen uraansa. Nousujohtoisesti Cooperin myöhempää uraa siivittäneet albumit ”Constrictor” (1986), ”Raise Your Fist And Yell” (1987) ja etenkin aikansa huipputuottaja – ja biisintekijä Desmond Childin hoteissa taottu megahittialbumi ”Trash” (1989) olivat paitsi päivittäneet Cooperin yhtyeen soundin 1980-luvun tukkarokkikirjon kärkeen, oli Alice onnistunut luomaan nahkansa rock-artistina täysin uudestaan. Ennen kaikkea edellä mainitut albumit olivat kuitenkin muovanneet vanhasta juoposta ja huumehörhöstä kehäraakista validin kilpailijan uuden sukupolven kasarihevibändien rinnalle.

1990-luvun taittessa maan alta vyöryi valtava grunge-aalto, joka pakotti vanhojen temppujensa varaan maineensa perustaneet rock-kukot ja -kanat joko oppimaan ja omaksumaan uutta tai väistymään luonnollisen musiikillisen evoluution kehittymisen myötä. Levy-yhtiö Epicin suotuisella avustuksella ”Trash” -albumin biiseistä vastannut kaksikko Cooper ja Child päättivät takoa kun rauta oli vielä kuumaa.

Herrat haalivat tuotantotiimiinsä ja albumille omat osuutensa soittamaan maailmanluokan hard rock -maailman hirmunimiä – niin nousevia kitarasankareita kuin rockin tähtitaivaalla paikkansa jo vakiinnuttanuttaneita staroja. Mukana olivat mm. Slash, Joe Satriani, Steve Vai, Vinnie Moore, Nikki Sixx, Mikko Mars, Al Pitrelli ja itse pimeyden prinssi Ozzy Osbourne. Satrianin suosituksesta Cooper rekrytoi levyn varsinaiseen taustabändikokoonpanoon kitaristiksi entisen Y&T -kitaristi Stef Burnsin. Rumpuja albumilla soittaa Mickey Curry (Bryan Adams) ja basisti Hugh McDonald (myöh. Bon Jovi). Biisien teossa Cooper käytti myös useita merkittäviä apukäsiä, joista ensisijassa on mainittava New Yorkin kovien musiikkipiirien monissa liemissä keitetyt Jack Ponti, Vic Pepe ja Epicin levy-yhtiömoguli Bob Pfeifer.

Isosti ja hyvin äänierotellusti soiva ”Hey Stoopid!” äänitettiin New Yorkin Bearwood Studios’sa, aiemmin Rushin tuottaja-äänittäjänä tunnetun Peter Collinsin hoiteissa alkuvuodesta 1991. 2.7.1991 julkaistun ”Hey Stoopid!” -albumin nimibiisi edustaa leveää, viihdearvoa ja itseironiaa yllin kyllin pursuavaa Amerikan rockia. Sen teksti viittaa Cooperin omakohtaisen tarinaan. Se kertoo vapaaehtoisesti päihteillä uransa viemäristä alas huuhtelevan rokkistaran substanssizombieksi muuttumisen järjettömyydestä ja surullisuudesta. Ennen kaikkea erääksi Cooperin tunnetuimmaksi biisiksi ajan saatossa noussut teos kuitenkin ravisteli ja herätteli päihdemaailman riepoteltavaksi taantuneita ja taantuvia yksilöitä heräämään ja valitsemaan tiensä toisin, vielä kun se oli mahdollista. C-osassa kappaleen kruunaa muutakin kuin Rapalan uistinta artistinuransa aikana vetäneen ja kansalaisluottamusta nauttineen Ozzyn kiekaisemat vastasäkeet ”You know, I know…” Cooperin  ”It ain’t your father talking”…”Your story ain’t so shocking…”-  toteamiin, lohdullisiin säkeisiin. Biisin kitaraosuuksista huolehtivat tyylikkäästi Satriani ja Slash. Myöhemmin mainittu sooloissa.

”Love’s A Loaded Gun” on aikaa kestävää ja vahvaa kevyt-heavyn A-luokkaa. Juurevalla americana-rockin rakenteella siunattu biisi toimii puoli-slovarina kuin häkä. Se oli ilmestymisensä albumin ehdottomimpia hittejä. ”Snakebite” edustaa puolestaan ennalta-arvattavampaa ja asteen edeltäjiään kliseisempää hard ’n heavya, ollen silti albumin keskitasoa parempi biisi. Erääksi albumin parhaimmaksi sävellykseksi luikertelee tumma, matelevasti rokkaava, jopa goottisävyisen uhkaava ”Dangerous Tonight”. Desmond Childin stadionkertosäeosaaminen ja Cooperin itseironinen rock-lyriikan verbaliikka iskevät biisissä kättä riemukkaasti. Albumin tykimpien bilerock-biisien joukkoon nousi sen B-puolelta Vain ja Satrianin mielikuvituksellisesti yhdessä kitaroima ja Sixxin bassottelema jykevän tukkaheavyn ja boogie rockin fuusio ”Feed My Frankenstein”. Kappale kuultiin myös vuonna 1992 ilmestyneen ’Wayne’s World’ -leffan soundtrackilla. Albumin päättää vanhalle Alice Cooper Bandille kumartava, laahaavassa skitsoudessaan petollisen tarttuva friikkislovari ”Wind Up Toy”.

Muutama sävellyksellisesti joutavanpäiväisempi kappale mahtuu myös mukaan. Puolivillainen country-rock-hölkkä ”Burning Our Bed”, Vinnie Vincentin tähdittämät mitäänsanomattomuudet ”Hurricane Years” ja ”Dirty Dreams” sekä Satrianin kitaristintaitoja aliarvioiva Skid Row -pastissi ”Little By Little” olisi huoletta voinut jättää pois kokonaisuuden tiivistämiseksi.

Jossakin ”Hey Stoopid!” -albumi kuitenkin onnistui erinomaisesti. Röyhkeän ja perinnetietoisen amerikanrockin lisäksi albumilla kuullaan kaksi Alicen uran komeimpiin kuuluvaa balladia. Ensimmäinen niistä on Desmond Childin ja Dick Wagnerin kanssa yhteistyönä tehty instantti-hitti ”Might As Well Be On Mars”, joka tukkaheviyhtyeiden mittakaavalla oli ilmestyessään aikuismaisempi ja syvältäkouraisevampi kuin yksikään Kissin, Bon Jovin tai Mötley Crüen slovareista. Erityisesti kappaletta kannatteleva, sielua kouraiseva Burnsin nyanssirikas soolokitarointi on vielä kolme vuosikymmentä myöhemminkin häkellyttävän vangitsevaa kuultavaa. Toinen ballaadeista on Mötley Crüe -kaksikko Mick Marsin ja Nikki Sixxin kanssa yhdessä sävelletty ”Die For You”. Myös tämä mahtipontisen ”Dr. Feelgood” -albumin biisien tyylinen voimaballadi jäi harmittavan nopeasti unholaan albumin julkaisun jälkeen ohi olleen heavy metal -aallon myötä. Samalla se jäi Alice Cooperin kappalerepertuaarissa räikeästi aliarvostettujen teosten joukkoon.

Vaikka edeltäjänsä megahitin myyntilukuihin ”Hey Stoopid!” ei ehkä yltänytkään, kyseessä on ehdottomasti yksi Alice Cooper Bandin jälkeisten aikojen eheimmistä ja laadukkaimmista albumeista. Ottaen huomioon, että albumin julkaisuajankohdan osuttua keskelle heavy metalin ja grungen suosiokausien saumakohtaa, on sen laadusta tinkimätön, anteeksipyytelemätön ja määrätietoinen tuotanto saaneet sen kestämään aikaa yllättävänkin hyvin.

Vaikka kaikessa hienoudessaan ”Hey Stoopid!” kärsiikin osittain Alice Cooperin albumien suurimmasta perisynnistä, epätasaisuudesta, ei albumin kirkkaimpia hetkiä himmennä mikään. Huikeimmillaan se saa edelleenkin kuulijan ihon kananlihalle.