Herkkää äkkivääräisyyttä ja sopivaa hulluutta – Annihilatorin ”Set The World On Fire” täyttää kolmekymmentä vuotta

Annihilator oli tullut alusta lähtien tutuksi tiukan thrashin vääntäjänä ja varsinkin sen perustajan ja johtohahmon Jeff Watersin tiukkuus soittajana oli yleisesti tunnustettua. Olipa Dave Mustainekin huhun mukaan kosiskellut häntä Megadethiin ennen Marty Friedmania. Yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä ”Alice In Hell” ja ”Never Neverland” ovat thrash metalin klassikoita jälkimmäisen ollessa myös yhtyeen suurin kaupallinen menestys, jota siivitti Suomessakin piipahtanut kiertue Panteran ja Judas Priestin kanssa.

Yhtyeessä työsuhteet eivät välttämättä olleet kovin pitkiä tai ainakin ne olivat osa-aikaisia. Toinen kitaristi vaihtui alituiseen ja basisti Wayne Darley ei yhtyeessä kolmen levyn ajan olleessaan tainnut nauhalle montaakaan sointua bassotella Watersin hoidellessa myös basson soiton. Kolmella ensimmäisellä levyllä on myös jokaisella eri laulaja, kunnes neljännellä ”King Of The Kill” – levyllä Waters päätti hoitaa senkin itse. Täytyy silti myöntää, että jokaisella laulajalla on oma paikkansa bändin historiassa. Randy Rampage oli oiva ensimmäiselle levylle, vaikka Watersin mukaan ei osannutkaan laulaa. Toisena kehiin astunut Coburn Pharr oli loistava vokalisti ja voimakkaalla äänellään laajensi bändin äänimaailmaa hieman melodisemmaksi. 

Kolmannen ja tämän jutun pääaiheena olevan levyn ”Set The World On Fire” valmistelut aloitettiin jo Pharrin vielä ollessa bändissä ja näin ollen hän on saanut muutaman biisin teksteihin kreditit. Kieltämättä levyä kuunnellessa tulee mieleen, että muutamat biisit ovat ikään kuin kirjoitettu Pharrin äänelle. Suomalaisia sukujuuria omistava nuori Aaron Randall saapui lopulta kolmannen levyn laulajaksi ja hienoa duunia tekikin. 

Levyn biisit ja soundimaailma oli selvästi pyritty suuntaamaan laajemmalle yleisölle ja thrash – Annihilatorista ei paljoa jäljellä ollut. Kahden ensimmäisen levyn kannet perustuivat biiseissä olleisiin teksteihin, joita hallitsivat elämän synkeät varjot. Toki uuteenkin kanteen oli saatu ujutettua jollain kieroutuneella tavalla pelottava nukke, mutta muuten nuori nainen ja dramaattisen kaunis yötaivas olivat jokseenkin eri maailmaa kuin aikaisemmat kannet.

Judas Priest -kiertueen (ja Persianlahden sodan) aikana tehty ”Set The World On Fire” soi konekiväärin tarkkuudella ja siihen lienee suurin ansio Watersilla sekä rumpali Mike Manginilla, joka oli saapunut korvaamaan bändissä ennen soittanutta Ray Hartmannia. Tokikaan ihan koko levyä hän ei soita, vaan Hartmann soittaa kahdella kappaleella ja lisäksi Rick Fedyk -niminen hemmo paukuttaa yhden biisin. Hartmann tosin palasi myöhemmin vuosikymmenen lopulla bändin riveihin ja erosi toisen kerran henkilökohtaisista syistä 2000-luvulla. Watersin mukaan Randallin laulusuoritus teki selväksi, että kappaleesta tulisi levyn nimikappale sen ollessa yhtyeen historian raskain. Olen pahoillani Waters, mutta olen molemmista kohdista eri mieltä. Mielestäni Pharrin ääni olisi sopinut huomattavasti paremmin näihin ”raskaimpiin” biiseihin, kun Randallin ääni on sen sijaan aivan kotonaan niin sanotusti levyn hempeämmissä kappaleissa. Kappale on hieman tasapaksu makuuni eikä kertosäe ole mitenkään erityisen tehokas, mutta joko itseäni miellyttävän väliosan ja tai jonkun muun syyn takia kappaletta ei tule kuitenkaan koskaan skipattua.

Manginin rummutus toimii kuin kone myös ”No Zone” -kappaleessa ja vaikka haluaisinkin biisin kuulla Pharrin laulamana, niin täytyy myöntää, että Randallilla on kyllä tunnistettava ja omintakeinen laulutyyli. Hän saa hienolla tavalla ujutettua myös rankempiin biiseihin omaa melodisuuttaan, kuten esimerkiksi ”No Zonen” kertosäkeessä. Itse asiassa tarkemmin ajateltuna se kuulostaa ihan hemmetin hienolta. ”Bats In The Belfry” on soitannollisesti tuttua tiukkaa Annihilatoria maustettuna kaikilla pikku twisteillä ja tekstissä Randall tylyttää ihmistä, jolle apu eikä oikein mikään muukaan kelpaa. Laulun melodia ei ehkä ole mikään huikein, mutta diggaan siitä kuitenkin. Siinä on potkua ja tarttuvuutta. Watersin mukaan biisiä tehdessä jouduttiin menemään hulluuden rajoille, että siihen saatiin oikea tunnelma. 

”Snake In The Grass” -biisissä herkkyys nostetaan uudelle tasolle, ja vaikka teksti on jälleen pettymystä rakkaussuhteen toiseen osapuoleen, niin myöskään nyt ei sorruta siirappiseen kaipuuseen. Esiin tuodaan suhteen alun kauneus, mutta petetyn itsetunto palautetaan lauseilla ”Well I’ve taken all the shit I will take from you and I’ve only just begun to see the light” sekä “So tell me why I wasn’t good enough for you/Just maybe you’re not good enough for me”. Kertosäe ei ehkä ole parhaasta päästä, vaikka tarttuva onkin. Kappaleen musiikillinen draamankaari on rakennettu sillä tavalla hienosti, että Watersin akustinen soi kauniina silloin kun muistellaan hyviä aikoja, mutta voima ja särö astuvat kuvaan samalla kun suhteen epämiellyttävät realiteetit heitetään kasvoille. Randall osaa toki herkän laulun, mutta kuulostaa kaiken paskankin nielleenä hyvinkin uskottavalta. 

Jos edellinen biisi nosti herkkyyden uudelle tasolle Annihilatorin historiassa, niin ”Pheonix Rising” lyö kirkkaasti laudalta senkin. Hiljattain lähiomaisen menettäneenä jo avauslause ”Day by day, watching you disappear” lyö lujaa. Biisissä on ehdottomasti levyn onnistunein kertosäe ja Randallin laulu tunkee väkisin ihon alle käsittämättömän hienoa väliosaa myöden. Watersin sooloilu akustisen kanssa on hienoa kuultavaa ja biisin hankittu jousisektio täydentää kokonaisuuden. Biisiä kuulemma äänitettiin parissakin studiossa, että kaikki saatiin kohdalleen ja miksaus tehtiin lopulta Bryan Adamsin kotistudiossa. Biisi kasvaa koko ajan loppua kohti ollen kyllä saamarin hieno ja koskettava. Ymmärrän kyllä, että tämä on ollut monelle thrash diggarille todellinen potku vyön alle.

”Knight Jumps Queen” on ensimmäinen levylle kirjoitettu kappale ja kieltämättä siinä on vanhaa Annihilatorin kieroutta mukana. Tarttuvan bassokuvion, hienojen soolojen ja kertosäkeen myötä biisi nostaa pisteitään, mutta en ole koskaan osannut pitää biisiä bändin ykkösketjussa, vaikka ei siinä varsinaisesti mitään vikaa olekaan. Itselleni aivan toista maata on kaunis ”Sounds Good To Me”, jossa ollaan aika kaukana ylipäätään hevirokista. Hienot laulumelodiat, unelmoivan positiivinen teksti ja kolmelle eri kitaralle tehty ilmava sovitus tekevät biisistä itselleni kovin tärkeän. Sooloa Waters kuljettaa ainakin tiettyyn pisteeseen asti biisin ehdoilla ilman ylimääräistä kikkailua. 

Asuin nuorena hyvin pienellä paikkakunnalla ja tunsin olevani kuin vanki, koska sydän paloi maailman melskeisiin. ”The Edge” -biisin ensimmäinen säkeistö kiteytti täydellisesti sen ajan tunteeni. Sanat ”The edge, I’m walking a fine line, too young to be waiting at stop signs/I’m on fire and I can’t cool down and I’m ready to roll right out of this town” olivat suoraan kuin oletetusta päiväkirjastani. Biisin kitarakuviot ovat alkumelodiasta lähtien pelkkää parhautta kaikessa yksinkertaisessa tarttuvuudessaan. Kaiken lisäksi Randall saa ladattua kappaleen aikana biisin sanoihin sellaisen määrän nuoren miehen tuskaa, että siihen on hyvin helppo eläytyä ja samaistua. Waters sanookin muutamassa tunnissa kirjoitetun biisin kitarakuvioiden antavan tarpeeksi tilaa ”mikään ei pysäytä minua” -sanomalle.

Tiukalla riffittelyllä käynnistyvä ”Don’t Bother Me” on jälleen yksi kuvaus alkoholin vaikutuksista ja Waters on useaan otteeseen kiittänyt sitä, että on siitä kierteestä irti päässyt. Kyseessä on myös ensimmäinen (kenties myös viimeinen kerta), kun kitaristi Neil Goldberg teki musiikkia Annihilatorille ja Waters päästi hänet jopa soittamaan sooloa. Biisi on osastoa ”perussetti” eikä aiheuta ihmeellisempiä väristyksiä, vaikka ok biisi onkin.

Levyn päättävä ”Brain Dance” on sanoituksellisesti ehkä eniten vanhaa Annihilatoria, jossa mieleen syövereihin hiipineet möröt sekä pelot pitävät juhliaan ja mainitaanhan siellä vanha kunnon Alice. Vanhaa Annihilatoria edustaa myös riffien äkkivääräisyys ja koukeroisuus. Mielestäni säkeistöt ovat laulumelodioita myöden erittäin tarttuvia ja mukaansa tempaavia, mutta jälleen paukut eivät valitettavasti riittäneet kertosäkeessä samalle tasolle. Kaikesta huolimatta kyseessä on kuitenkin ehta klassikko aina hulluutta tihkuvaa väliosaa ja basisti Wayne Darleyn soittamaa viulua myöden. Kerta kaikkiaan mitä mainioin päätös levylle.

”Set The World On Fire” sisältää upeita biisejä (vaikka kaikkiin kertosäkeisiin en tyytyväinen olekaan) ja mielestäni bändi laajentaa repertuaariaan suhteellisen tyylikkäästi astumatta liian radikaalin muutoksen ansaan. Vuonna 1993 perinteinen thrash ei ollut enää kuuminta hottia ja muutkin aikalaisensa pyrkivät ilmaisussaan niin sanotusti isompien kansanryhmien suosioon toisten onnistuessa paremmin kuin toisten. Kuunnellessa esimerkiksi biisejä ”Phoenix Rising” ja ”Sounds Good To Me” en ihmettele laisinkaan, että on liikkunut huhuja Watersin olevan haamukirjoittajana monen tunnetun pop- ja countryhitin takana. 

Levy menestyi hyvin Euroopassa ja Japanissa, mutta Amerikassa levy kyykkäsi pahasti ja ainakin osittain sen seurauksena Roadrunner tiputti yhtyeen listoiltaan. Keikkoja tehtiin, mutta ei mennyt kauaa, kun Waters oli kokoonpanosta yksin jäljellä. Hienoa, että kokoonpanon testamentiksi jäi kuitenkin oikein pätevä levy, jota tulee hyvin usein kuunneltua edelleen.