Herkkyyttä ja periksiantamattomuutta – Timo Kalevi Forssin kirjoittama ”Joutsenlaulu” – Jussi Hakulisen Elämäkerta” kokoaa myyttisen taiteilijan elämän yksiin kansiin

Jussi Hakulinen jos kuka ansaitsee oman elämäkerran. Harmi, ettei hän päässyt lukemaan tai tekemään sitä itse. Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Hienoa, että Timo Kalevi Forss teki teoksen luettavaksi.

Hakulinen on näyttäytynyt minulle hieman mystisenä hahmona, ja vaikka kirja avaa suuresti hänen maailmaansa sekä maailmankuvaansa, jää hän edelleen eräänlaiseksi mysteeriksi. Se lienee useimmiten suurten taiteilijoiden kohtalo, jos niin voidaan sanoa. Hakulinen oli mies, joka koki tragedioita ja kirjoitti traagisia biisejä, joiden kautta koko kansakunta pystyi elämään ja sanoittamaan omia tragedioitaan ja tunnemyrskyjään. Hakulinen oli ikään kuin noiden kansakunnan tragedioiden esikärsijä muuttaessaan niitä lauluiksi kuten hänen vanha bändikaverinsa Olli Lindholm sanoi. 

Jussi Hakulisen elämäkerta piirtää kuvaa herkästä, omaehtoisesta ja omapäisestä taiteilijasta, joka oli vähän ulkopuolinen jo nuoruudesta lähtien. Siinä missä muut nuoret rokkarit dokasivat, lukivat Aku Ankkaa ja viettivät rokkielämää ollen murheettomia hulivilejä, suuntautuivat Hakulisen intressit ja arvot muualle. Hakulinen oli nuoresta pitäen herkkä taiteilijapoika, mikä on omalla tavallaan tragikoomista, sillä myöhemmässä vaiheessa asetelmat osittain vaihtuivat. Syissä tai seurauksissa ei ollut kuitenkaan mitään hauskaa saati tekemistä perinteisen ”rokkielämän ja bailaamisen” kanssa.

Postuumisti julkaistujen elämäkertojen ongelma on se, ettei itse kohde pääse kertomaan ja kommentoimaan asioita. Hakulinen ei tosin kirjan antaman ymmärryksen mukaan ollut henkilö, joka viihtyi julkisuudessa tai ylipäätään minkäänlaisessa huomiossa tai valokeilassa. Saamani käsityksen mukaan hän oli onnellisimmillaan taidetta tehdessään, eikä niinkään esittäessään sitä.

Kirja koostaa haastatteluista silti hyvin, millainen Hakulinen oli itsensä ja läheisten mielestä. Varsin mieluista oli lukea entisten bändikaverien Juha Rauängin ja Veikko Lehtirannan haastatteluita, sillä heidän on kuultu puhuvan julkisuudessa yhteisistä ajoista vielä Hakulistakin vähemmän. Kirja tekee hienon koukkauksen myös musiikin ulkopuolelle, kun Itä-Porin koulun rehtori Toni Ranne ja Hakulisen vanhat oppilaat kertovat Hakulisesta opettajana. Oppilaat muistavat Hakulisen erikoisena ja jopa hieman outona opettajana mutta ennen kaikkea sellaisena, joka oli hyvä työssään ja vaali tasa-arvoa. Monessa kohtaa kirjaa nousee esiin myös Hakulisen huumorintaju, vaikka hän pitikin huumorin tiukasti taiteen ulkopuolella. Veikko Lehtiranta kuvailee Hakulista kirjassa muun muassa seuraavasti: ”Minulle on kuitenkin jäänyt hyvänä muistona mieleen Jussin huumori. Se oli ironista ja älykästä. Aina ei ihan heti auennut, mitä hän sanoi. Jutut aukesivat vasta pienen miettimisen jälkeen, ja sitä parempia ne olivatkin.”

Kirja kulkee luonnollisesti eteenpäin kooten yhteen Hakulisen elämän eri aikakaudet, joita on ennen saanut lukea hajanaisesti sieltä täältä. Välillä kirja tosin sortuu levyarvostelumaiseen biisien/levyjen ruodintaan. Toisaalta se on vain pieni kauneusvirhe, ja esimerkiksi kappaleiden ”Jousenlaulu” ja ”Kun Nuoruus Katoaa” analysointi oli hyvin mieluista luettavaa. Kirjan kronologinen järjestys on hyvä ratkaisu ja poikkeamat vain täydentävät kokonaisuutta. Kirja avaa hyvin draamankaaren Porirock-ilmiön luomisesta uran väliaikaiseen loppumiseen ja sen, miten se tapahtui vain muutamassa vuodessa. Kirjan myötä konkretisoituu, että Hakulinen oli vasta 22-vuotias tuntiessaan, että hänen ura on ohi, ja kaikki sanottava on jo sanottu.

Kirjassa on kuvaus, jossa Hakulinen kertoo omasta burnoutistaan Ylen haastattelussa: ”Paloin ihan täydellisesti loppuun Kinskyn albumin jälkeen. Menin aivan lukkoon biisienteon kanssa, enkä saanut tehtyä niitä enää lainkaan. En tiedä mitä tapahtui. Kului monta vuotta, etten tehnyt mitään biisintekemiseen liittyvää. Silloin tajusin, miten herkkä alue biisintekeminen on, ja etten pysty perustamaan elämääni sen varaan. Minun täytyy myös tehdä jotain muuta. En ole sellainen biisintekijä, joka pystyy tekemään joka vuosi hyvän levyn. Kuvittelin olevani sellainen Yön aikaan ja pystyväni suoltamaan loputtomasti hyviä biisejä. Oma ego alkoi hämärtymään jossain vaiheessa. Sillä oli aika iso merkitys lukkoon menemiseen. Ammensin kaiken aivan loppuun. Musiikin tekeminen ei tuntunut enää hyvältä.”

Kirjan suuria hyveitä ovat avoimuus ja rehellisyys. Kipeitäkään aiheita tai elämänvaiheita ei kartella tai piilotella. Niistä ei tehdä myöskään sensaatiomaista numeroa.

Taistelulauluja rakkauden ja romanttisuuden puolesta

Hakulisen uraa määrittelivät karkeasti jaettuna Yö ja sooloura Kinsky myöhempien punk-juttujen ollessa lähinnä sivujuonteita, joskin hyvin tärkeitä sellaisia. Kirja kertoo hyvin, kuinka kimurantti Hakulisen ja Hakulisen lähdön jälkeen Yötä vetämään jääneen Olli Lindholmin suhde oli. Toisistaan muun muassa punkin ja iskelmän kautta musiikilliset sielunkumppanit löytäneet herrat olivat taustoiltaan ja luonteiltaan hyvin erilaiset, mutta Hakulinen kertoo esimerkiksi, että ilman Ollin kehuja hänen biisintekijän uransa olisi voinut loppua lyhyeen. Jussi Hakulinen kuvaili tilannetta Ylen haastattelussa vuonna 2019 seuraavasti: ”Minulle oli parasta aikaa jakso ennen kuin Yö löi läpi, ja musiikkiin suhtauduttiin intohimolla. Treenasimme neljä tuntia päivässä ja päätimme, että meistä tulee bändi, vaikka emme olleet mitään virtuooseja. Sitä muistan lämmöllä. Meillä ei ollut johtajaa bändissä. Me olimme hyvin demokraattisia ja kuuntelimme toisiamme.” Myöhemmin Hakulisen ja Lindholmin valtataistelu johti väistämättä törmäyskurssille, ja noita törmäyksiä olikin sitten läpi elämän, vaikka ilmeistä oli, että kaksikon välillä vallitsi myös erittäin syvä molemminpuolinen kunnioitus.

Kirjassa kerrotaan, kuinka vuonna 2017 Olli Lindholm piti omaa ja muiden suhtautumista Hakuliseen täysin ala-arvoisena toimintana: ”En tosiaankaan ole ylpeä siitä. Kateuttahan se oli ja alemmuuden tuntoa. Jussi oli niin ylivoimainen, ja me muut oltiin riippuvaisia hänestä. Hakulinen halusi olla myös johtaja, mutta ei hänestä ollut johtajaksi. Ja minusta taas ei ole ’Joutsenlaulun’ tekijäksi. Epe muisteli, että minä ja Hakulinen tapeltiin aina.Ei oltu viittä minuuttia sovinnossa. Mä halusin määrätä, miten hommat tehdään, ja Jussi halusi kyseenalaistaa kaikki mun tekemiset”. Mainittu Poko Rekordsin Epe Helenius kuvaili Yön kehitystä ”Nuorallatanssija”-levyn jälkeen kirjassa ”Epe – levymoguli”: ”Olli Lindholm ja Jussi Hakulinen olivat kaksi vahvaa persoonaa, jotka eivät voineet mahtua samaan bändiin. Huomasin sen ensimmäisen kerran Tuuliajolla-risteilyllä. Lindholm ja Hakulinen tappelivat koko ajan ihan kaikesta. Riitaa riitti biisijärjestyksestä ja siitä, kuka laulaa minkäkin biisin, siitä, missä kohtaa lavalla Jussi on, ja saako Olli seistä Jussin edessä. Näitä riitoja riitti ihan loputtomiin. Se olisi ollut naurettavaa, elleivät Olli ja Jussi olisi olleet niin tosissaan siitä kaikesta. Jussi on herkkä taiteilijapoika, mutta samaan aikaan aivan saatanan itsepäinen. Olli taas oli – niin kuin hän itseään ironisesti kuvaili – ’Pomarkun harjateräs’ eli jääräpäinen ja särmikäs porilainen. Oikeastaan voi ihmetellä, että ne kaksi jaksoivat kolistella sarviaan samassa bändissä sentään pari vuotta”. Parivaljakko sai myöhemmin korjattua välinsä, mutta valitettavasti suhde päättyi myöhemmin välirikkoon, jota ei saatu korjattua.

Tahatonta käytännön komiikkaa kirjaan tuo se, että Hakulinen oli ilmeisesti monien taiteilijoiden tavoin hieman kömpelö käytännön asioissa. Alkuaikojen suhdettaan esimerkiksi rahaan Hakulinen kuvaa seuraavalla tavalla: ”Olin itse aika pitkälti oma osa bändissä. En juurikaan tavannut muita bändin jäseniä vapaa-aikanani. Muilla oli ihan omat systeeminsä. Olin aika paljon omissa oloissani niihin aikoihin. Keikkojen ulkopuolinen elämä ei muuttunut paljoakaan. Totta kai rahaa tuli aika paljon, mutta en pystynyt suhteuttamaan saamaani rahamäärää normaalielämään. En ollut koskaan aikaisemmin saanut rahaa. En oikeastaan edes tiennyt, mitä raha on”. Hakulisen täysiverisestä taiteilijuudesta huolimatta hän ei ollut mitenkään vieras ”normaalille” työnteolle eikä sen tyyppiselle realismille. ”Opettajantyöt toivat elämään vakautta. Vaikka Yöstä saatu rahavirta takasi välillä toimeentulon, on tulevaisuus taiteilijalla aina epävarma”, kertoi Hakulinen jatkaen, että ”Tällä hetkellä minun ei tarvitsisi tehdä muita töitä kuin musiikkia. Täytyy kuitenkin muistaa, että suhdanteet vaihtelevat. Kukaan ei tiedä, mikä on homman nimi viiden vuoden päästä. Olen huomannut, että yhtäkkiä voi olla pelkkä Musta Pekka kädessä. Minulla ei ole mitään harhaluuloja tämän homman kanssa. Joskus on ollut. Sitten, kun jouduin kävelemään työkkäriin, niin siinä ne karsiutuivat aika nopeasti. Semmoista monttua en halua enää kokea. Kannattaa mieluummin pelata vähän varman päälle.” Valittavasti asiat eivät aina kuitenkaan menneet ihan noin soljuvasti. 

Yllättäviä ja hauskojakin vierailuja kirjaan tekevät Kauko Röyhkä, Riku Mattila ja Tomi Putaansuu alias Lordi. Kiinnostavaa luettavaa oli myös luettelo Hakulisen muille tekemistä biiseistä, joista esimerkiksi Katri Helena oli täysin omien tietojeni ulkopuolella.

Kirja tuo esille myös monia asioita, jotka ovat saattaneet vannoutuneimmilta diggareilta jäädä pimentoon. Kirjassa kerrotaan, kuinka Hakulinen koki jonkinlaisen yhteiskunnallisen herätyksen vuonna 1998. Hän intoutui pohtimaan jopa eläinoikeusliikettä, joka oli pinnalla kettutytöiksi kutsutun kolmikon iskettyä turkistarhoille: ”Sitten, kun joku viitsii tehdä jotain, niin siitä ei saa kuin lyijyä nahkaansa. Ei ole kovinkaan lohdullista ajatella, että suurin osa ihmisistä ei näe mitään outoa siinä, että arvokkaiden periaatteiden takia pientä haittaa moraalittomaksi katsomalleen eläinrääkkäykselle tehnyttä nuorta eläinaktivistia pidetään viikkokaupalla vangittuna ja tappotarkoituksella aktivisteja ampunut kettufarmari kulkee vapaana.” Samassa haastattelussa Hakulinen teki melko nappiin osuneen tulevaisuuden ennusteen: ”Surullista sanoa, mutta Suomi olisi tällä hetkellä otollista aluetta jollekin karismaattiselle oikeistolaiselle johtohenkilölle. Se olisi todellinen piste iin päälle. Siinä mielessä Pekka Siitoin on Suomen pelastaja, että hän on ollut pelle. Onneksi Suomessa muukalaisviha ja fasismi henkilöityvät johonkin Siitoimeen, joka on sellainen pelle, ettei kukaan ota häntä tosissaan. Mä olen pelännyt, että sellainen karismaattinen johtohenkilö ilmestyisi jostain. Mä olen tällaisten asioiden suhteen aika pessimistinen kuten varmaan kuulee monesta biisistäkin.”

Pysäyttävät hetket

Yksi kirjan pysäyttävistä hetkistä on kuvaus Hakulisen pitämästä liikuntatunnista hautausmaalla ja lauseet ”Käppärän hautausmaa oli Jussi Hakuliselle tärkeä paikka, sillä hänen isänsä Vilho Hakulinen oli haudattu sinne. Samaan hautaan haudattiin myöhemmin myös hänen äitinsä Raakel Hakulinen ja lopulta myös Jussi Hakulinen itse”. Surullista oli lukea hankalasta 2010-luvusta, jota värittivät niin terveys- kuin päihdeongelmat, kiistat ja oikeusjutut sekä päivätöiden ja Yö-yhteyden loppuminen. Hakulinen joutui kohtamaan lukemattomia ongelmia, ja häntä häiritsi myös se, että hän koki olleensa monen asian suhteen väärinymmärretty.

Kirjassa kerrotaan, että ”useiden päällekkäisten ongelmien vuoksi Hakulisen elämänhallinta oli heikkoa, ja hänelle kasaantui yli sadantuhannen euron ulosottovelat”. Siksi olikin samaan aikaan sekä iloista että surullista lukea, kuinka Hakulinen viimeisinä vuosinaan löysi luovuuden ja oli täynnä tarmoa ja suunnitelmia. Siinä suhteessa hänen kuolemansa vertautuu samanlaisuudessaan vajaa vuosi sitten menehtyneen Pate Mustajärven kanssa. Hakulinen oli onnellinen ja ylpeä keikkaillessaan tyttärensä Ellinooran kanssa. Myös Likaiset Legendat ja sen single ”Ensilumi” olivat erittäin onnistuneita. Kirjan mukaan Hakulinen ”halusi keskittyä kirjoittamiseen, ja työn alla oli niin näytelmiä, elämäkerta kuin seuraava soololevykin”. Hakulinen suunnitteli myös Jussi Hakulinen — Yön viimeinen varietee” -kiertuetta, jossa Hakulinen ja tunnetut artistit esittäisivät viimeisen kerran Yön klassikoita Likaiset Legendat -yhtyeen säestämänä. Hakulisen mielenkiinto suuntautui myös teatterin, kirjallisuuden ja elokuvan pariin. Kaiken lisäksi hän kirjoitti sukukronikan. Uusia laulujakin oli valmiina lähes levyllisen verran.

Kirja kertoo, että Hakulisen viimeiseksi keikaksi jäi Kinsky-duokeikka 29. heinäkuuta vuonna 2022 Porin Pub Keitaassa. Hakulinen löydettiin elokuun 9. päivänä kotoaan sairauskohtaukseen menehtyneenä. Hän makasi lattialla kitara kädessään. Viralliseksi kuolinpäiväksi on lääketieteellisten tutkimusten perusteella kirjattu 6. elokuuta vuonna 2022.

Sanna Vilkman kiteyttää kirjassa hyvin monien tunteet Jussi Hakulista kohtaan: ”Tunsin jo nuorena lukkarinrakkautta Hakulisen taiteilija- ja runopoikameininkiin. Pystyin samaistumaan siihen, että luovat ja herkät ihmiset voivat mennä rikki tässä maailmassa. Hakulisessa on kiehtovaa se, että hän oli hauras ja sielultaan taiteilija, mutta samaan aikaan hän puolusti todella jämäkästi ja ryhdikkäästi oikeuksiaan. Hän ansaitsisi enemmän arvostusta paitsi lauluntekijänä myös musiikintekijöiden oikeuksien puolustajana. Jos mielenterveyden ja elämänhallinnan saralla on ongelmia, voi pelkkä kaupassakäynti olla todella vaikeaa. Hakulisella riitti kuitenkin tahtoa käydä läpi oikeusprosesseja, joista useimmat hän lopulta voitti. Tänä päivänä puhutaan toksisesta maskuliinisuudesta, mutta Hakulinen edusti 1980-luvun puolivälissä jotain muuta kuin pärjäämisen eetosta ja solarium-rusketusta. Laiha runopoika kirjoitti synkkiä lauluja rakkaudesta ja melankoliasta. Aika monessa peräkammarissa on ajateltu, että jos Hakulinen voi tuon tehdä, niin ehkäpä minäkin voin. Hän on ollut tuossa ajassa todella merkittävä hahmo. Hänen lyriikoissa oli syvyyttä. On hämmästyttävää, miten taitava lyyrikko hän oli jo uskomattoman nuorena. Alle kaksikymppisenä hän kirjoitti laulun, joka on ilta illan perään toistettava kansallishymni jokaisessa Suomen karaokebaarissa.”

Epe Helenius jatkoi sanomalla: ”Olen tehnyt urallani töitä useammankin kiistatta neroksi kutsuttavan taiteilijan kanssa, mutta Hakulisen kohdalla näkyi kaikkein kirkkaimmin se, että hulluuden ja nerouden rajaa oli välillä vaikea vetää. Mutta se oli Jussi. Hyvin herkkä taiteilija. Ja toisaalta ankara periaatteen mies, joka teki ristiretkiä Spotifyta vastaan ja omien tekijänoikeuksien puolesta. Siitä oli herkkyys kaukana”.

Jussi Hakulinen kirjoitti suomalaiseen rockiin uutta aaltoa ja herkkyyttä tavalla, jota ei oltu aikaisemmin kuultu alle kaksikymppisen lukiolaispojan kynästä. Punk oli kuitenkin lähtökohta, johon Hakulinen kirjankin mukaan palasi useamman kerran. Hakulisen elämäkerta kuvaa elävästi hänen nopean nousun musiikin huipulle, kaikki paineet, kiireen, suosion laskun sekä erilaiset vastoinkäymiset mutta myös paljon onnistumisia ja hienoja asioita, joita hän pystyi elämään ja luomaan. Kirja esittelee kaiken rehellisesti ja kaunistelematta. Kirja on välillä hyvinkin raadollinen kaikkine vastoinkäymisineen, mutta niinhän se elämä joskus on.