Hevispiidi toimii ja jyrää vuosikymmenestä toiseen – arvostelussa Arched Firen debyytti Remote Control

Arched Fire on itselleni uusi yhtye ja nimenä aikaisemmin tuntematon, mutta historian siivet lennättävät bändin tarinaa aina kolmenkymmenen vuoden taakse Suomen pohjoiseen. Tuolloin nuorista sankareista koostunut yhtye kirjoitti omaa materiaaliaan, mutta jo vuoden 1990 loppuun mennessä yhtye oli luonnollista tietä pitkin siirtynyt manan majoille. Tuolloin yhtye oli julkaissut myönteistä palautetta saaneen demon, mutta vuodet veivät nuoria soittajia eri suuntiin. Vuosikymmeniä myöhemmin bändi sytytti liekkinsä uudelleen, työstäen vanhaa musiikkia modernilla tietotaidolla lisäten uusia sävellyksiä mukaan. Aikoinaan paikallinen radio-dj luonnehti bändin musiikkia ”hevispiidiksi” paremman tiedon puutteessa ja vaikka titteli yhtyettä huvittikin, niin lopulta se oli osuvin termi kuvaamaan bändin olemusta.

Kunnon hevispiidin tavoin levy alkaa lyhyellä introlla ”Hindsight 20/20”, joka on oiva pätkä koostaen tietä menneisyydestä tähän päivään. Ensimmäinen varsinainen raita ”Back On Track” jättää välittömästi montun auki, että tässähän on ihan kaikki: tiukka riffi, nopea takominen ja vokalisti Kristian Herkmanin viiltävä huuto. Jos tällaisen alun olisin kuullut kolmekymmentä vuotta sitten omassa kotikylässä, niin nämä jätkät olisivat olleet itselleni vähintään puolijumalia. Hemmetti, tämänkin ikäisenä viimeistään kertosäkeessä jalka vipattaa ja tekisi välittömästi mieli vetää varsilenkkarit jalkaan ja alkaa hymy huulilla daivailemaan sohvalle. Erityisesti miellyttää biisin kitaroissa ammattimaisemman termin puuttuessa rallimaiset kuviot säkeistöjen välissä sekä biisin lopun hyvällä tavalla vainoavat melodiat. Biisin lopusta itse King Diamondkin olisi ylpeä.

Levyn lähes nimibiisi ”Remote-Controlled End” sisältää perinteitä kunnioittavan riffin ja muutenkin sävellys jyrää vahvana eteenpäin. Herkmanin laulutyyli vaihtuu levyn alun kirkumisesta matalampaan ulosantiin, mutta hänellä on kapasiteettia käyttää ääntään monipuolisesti. Älypuhelimien maailmaa kartoittavan biisin tarttuva kertosäe ja sopivan kaaosmainen kitarasoolo toimivat kappaleen kruunuina.

Huolimatta siitä, että kaksi seuraavaa biisiä ”Crawling Down” ja ”…And Ride Away” eivät suoranaisesti kaksosia olekaan, niin samaa sukua ne ovat. Molemmissa on sellaista henkeä, että minun kirjoissa ne edustavat hevispiidissä sellaista osasta, jossa biisejä sanotaan teoksiksi. Niissä on heavy musiikille ominaista uljautta, ylpeyttä ja mahtipontisuutta. Ensin mainittu alkaa (ja päättyy myös) erittäin hienoon akustiseen osaan, joka johdattaa raskaiden riffien, tarttuvien melodioiden ja isolta kuulostavien asioiden äärelle. Noihin isoihin asioihin liittyy myös teksti, jonka sanastossa vilisevät ihmistä suuremmat sanat ja tunteet. Biisissä pidän erityisesti laulumelodioista, joissa on kööriä mukana vahvistamassa laulua ja jälleen Herkman käyttää äänensä suomia mahdollisuuksia monin eri tavoin. Jälkimmäisessä sama äänen monipuolisuus saa jatkoa perinteisemmästä ulosannista aina sirkkelin lailla viiltävään kirkumiseen. Tuo esimerkiksi 3 Inches Of Bloodin mieleen tuova kirkuminen miellyttää minua erityisesti ja osuu suoraan heavysieluuni. Biisi on siitä hämäävä, että parissa minuutissa sävellys on saanut mahdutettua itseensä kokonaisen eepoksen maailman ja tuntuu, että kaikki oleellinen on jo siihen mennessä sanottu. Vielä mitä, siitähän se hienon väliosan kautta saa aivan uuden maailman temmon hidastuessa ja kehoittaisin kiinnittämään huomiota kitarakuvioihin varsinkin noiden sirkkelilaulujen alla. Kappale kuittaa myös sen, mikä kuuluu jokaiseen itseään kunnioittavaan heavylevyyn, eli vähintään yksi whoo-oh-lauluosio.

Muuta bändiä väheksymättä erityistä huomion ansaitsee kitaristipari Ari Väntäsen ja Janne Särkelän työskentely, sillä iskevien riffien lisäksi heillä on soitossaan niin avaruutta ja melodiatajua, kuin
kykyä sovittaa soittoaan biisine ehdoilla erilaisiin tunnelmiin ja näin antaa tilaa itse sävellyksille. Hyvänä esimerkkinä toimikoon vaikka ”Wormhole”-biisi, jossa kokonaisuudeksi on saatu sovitettua niin ankaraa metallia kuin rautalankamaista ja kesäistä tanssilavakulttuuria henkivää soittoa unohtamatta kipakoita sooloja. Kyseisessä biisissä kannattaa myös kuunnella tarkalla korvalla heidän työskentelyä kertosäkeen taustalla.

”Futile” on levyn puolittainen balladi, mutta mistään siirappisesta hempeilystä ei ole kyse. Lähes seitsemän minuuttia kellottava biisi tuo rakenteeltaan mieleen Testamentin The Balladin, jossa rauhallisemman alun jälkeen käännetään niin sanotusti kamat kybälle. Täytyy myöntää, että Arched Fire hoitaa biisin alun Testamentia tymäkämmin ja taas kappaleen nopeamman osan kitarasoolot ovat maalaavassa melodisuudessaan ihan ässäkamaa. Biisin on saatu elävyyttä niin, että pituudestaan huolimatta kappale kulkee soljuvasti eteenpäin eikä tunnu lainkaan pitkältä.

Päätösraidalle ”From Dust To Dust” Arched Fire on napannut merkittävän vierailijan, sillä avaruustähtitieteen emeritusprofessori Esko Valtaoja tekee arvokkaan esiintymisen yhtyeen rinnalla. Valtaoja nappaakin biisin pääroolin, vaikka kertosäkeessä löytyy myös imua tekstin ollessa sopivan korkealentoinen.

Myönnän, että Arched Firen levy sai minussa aikaan lapsenomaista innostusta, sillä tämän tyyliseen musiikkiin rakastuin jossain vaiheessa tulisesti ja välillä on tuntunut, että kukaan ei enää tee tällaista kamaa. Ennen kuin power metal -termi siirtyi tarkoittamaan lähinnä sinfonista ja/tai suureellista metallia, niin pääosin jenkeistä tulevia tämän tyylisiä bändejä kutsuttiin minun maailmassa power metaliksi.

Bändi hallitsee suvereenisti suoremmat päähäntakomiset, kuten ”A.T.W.” ja ”Escape”, mutta myös monitahoiset ja eri suuntiin polveilevat teokset, kuten esimerkiksi ”Futile”. Heillä on taito tuoda biiseihin sovituksellista rikkautta sekä näkemystä ja rakentaa biiseistä toimivia kokonaisuuksia.Yhtyeen meininki ei kuulosta maailmoja syleilevältä Amerikan hevimeiningiltä, vaan siinä tuoksuu tietynlainen rehellinen ”meidän kaupungin kundit ja meidän diggareiden bändi”-henki ja se on pelkästään positiivinen asia. Bändin meiningissä on jotain vangitsevaa ja kyllähän nuo biisit tarttuvat päähän soimaan. Bändi on kuulemma loihtinut jo materiaalia seuraavallekin levylle, joten suurelle mielenkiinnolla jään odottamaan, sillä tämä levy oli iloisin yllätys pitkään aikaan.

8+/10

Kappalejärjestys:

Hindsight 20/20
Back On Track
Remote-Controlled End
Crawling Down
…And Ride Away
A.T.W.
Wormhole
Escape
Futile
From Dust To Dust