Hexhammer vasaroi ja loitsii ”S/T” -debyytillään asenteellista black ’n’ rollia

Kirjoittanut Samuel Järvinen - 8.7.2017

Viisi miestä meni baariin. Tai oikeastaan kellariin soittamaan rosoista punkkia, mutta varmasti he baarissakin kävivät. Helsinkiläinen Hexhammer esittää synkällä estetiikalla kuorrutettua black ’n’ roll -musiikkia, jossa extreme metal kohtaa punkin ja perinteisen rockin. Bändi takoo metallipunkkiaan nyt ensimmäistä kertaa pitkäsoiton muodossa, mutta bändi on aiemmin julkaissut demokasetin sekä kiertänyt kiitettävästi ympäri Suomea. Ja on bändi myös ulkomailla käynyt esiintymässä. Noin puolen tunnin mittainen ”S/T” nousee kehään itsevarmana ja näyttää heti mistä se on tehty. Albumi on täynnä asenteellista ja lujaa musiikkia, jota värittää kauhutematiikka aina noitia, kuolemaa ja paholaista myöten.

Avausraita ”House of Deathin” aloittava tritonus manaa ilmoille death- ja black metallin synkkää tunnelmaa, mutta jännite puretaan hienosti suoraviivaisemman crossover thrashin tieltä, jossa kuullaan koristeena komeaa kitarasooloilua. Musiikillisesti albumi on kuin Satyricon ja Pää Kii kohtaisivat kera Kvelertakin ja Venomin. Useat levyn riffit liikkuvat crossoverin nopeiden junttausten sekä Motörhead tyylisten rock -fiilistelyjen maastossa. Tuhdilla hard rock -riffillä ja sooloilulla varustettu ”Midnight Maniacs” sekä hienon huudatuskertosäkeen omaava ”Eat My Dust” ovat takuuvarmoja menobiisejä hyvin kompaktisti pakattuna alle kolmeen minuuttiin. Jotkin kitaramelodioista ja -harmonioista tuovat kevyesti mieleen myös Iron Maidenin. Tällaisia melodisia hetkiä voi kuulla muun muassa ”Nightmare Patrollissa”.

Artikkeli jatkuu mainoksen jälkeen

Mainos päättyy

Solisti karjuu lauluosuudet uskottavalla raspilla, joka on samalla sukua black metallin riipivyydelle sekä punkin vihaiselle ja turhautuneelle paatokselle. Laulutyyli istuu hyvin kaiken muun päälle. Ilman sitä kyseessä olisi varmasti joko suoraan crossoveriin tai tosi raskaaseen punkkiin nojaavaa musiikkia. Albumin raskaimmat ja nopeimmat kappaleet ovat ”Stampede”, ”Witch Hunt” sekä ”Desecrators”. Näistä kappaleista juuri ”Desecrators” on kenties kappalemateriaalin synkintä ja julminta antia. Sen intro flirttailee blackened death metallin kanssa, josta se etenee hyvin synkissä tunnelmissa eteenpäin. Pian ilmoille kajahtaa black metal -kitarointia sekä blast beattia. Kyseinen kappale on selkeästi levyn häijyin yksittäinen kappale. Heti perään saadaan lopetuskappale ”Master of the Mountain”, joka on samalla tavalla yksi levyn erilaisimmista kappaleista. Ensinnäkin se on jo heti paljon pitempi, hieman yli kuusi minuuttia. Hitaasti lähtevä intro omaa vaikutteita niin doom metallista kuin black metallistakin esimerkiksi Darkthronen ja Mayhemin tyyliin. Mahtipontiset ja riipivät karjunnat kumpuavat kuin syvältä pimeästä metsästä.

Albumin soundi on hyvin raaka ja kuuntelukokemus on melkein kuin olisi itse autotallissa kuuntelemassa bändin rokkaamista. Aitous ja hyvin pieni silottelu kumartaa samalla sekä vanhan black metallin lo-fi -estetiikkaan, punkin koruttomuuteen ja asenteeseen sekä autotallirockin suuntaan. Soitto ei ole myöskään aina mitenkään ihan turhan tarkkaa, joka voi johtua mahdollisesta live-äännittämisestä. Tämäkin seikka lisää autenttisuutta ja aitoutta. ”Nightmare Patrollin” väliosan hälyäänet ja riitasoinnut voisi joku tulkita virheiksi, mutta ne toimivat hienoina tehokeinoina. Bändi soittaa antaumuksella ja jokaisessa kappaleessa on virtaa, vauhtia ja sähköä tyydyttämään kuulijan tarpeet ja saamaan pään nykimään. ”S/T” on energinen pakkaus, joka uppoaa lukuisten eri elementtiensä takia monelle erilaisen metallin ystävälle. Parhaimmillaan Hexhammer kaataa hienosti aitoja yhdistäen eri tyylejä ja soittaa omaperäistä metallia. Ei ole myöskään epäilystä siitä, etteivätkö nämä kappaleet toimisi todella hyvin livenä. Kyseessä on varsin lupaava yhtye, jolta löytyy hyviä kertosäkeitä, meneviä riffejä sekä tarpeen tullen myös paljon kiinnostavia ja tunnelmallisiakin hetkiä.